Elämän Kultalankaa

Kesä on kaukana takana päin. Syksykin on mennyt ja ollaan talven rappusilla. Ensimmäiset lumet tulivat parisen viikkoa sitten, jolloin alkoivat myös pakkaset. Pitkään uskoin, että ne lumet ovat pysyviä, vaan toisin näyttäisi käyvän.

Mikään ei ole niin varmaa, kuin epävarmuus. Siis oikean talven tulossakin. Sinänsä ei haittaa. Lumet ja talvi tulevat, milloin tulevat, minulla piisaa joka päivä tekemistä. Muutto Lounais-Suomesta on tehty ja koti on nyt oikeasti 750 kilometriä pohjoisempana. Lopullinen päätös muutosta, kodin myynnistä ja uuden kodin löytymisestä mökin lähistöltä tapahtui melko yllättäen.

Muutto 40 vuoden asumisen ja työvuosien jälkeen kokonaan seudulta pois ei ollut ihan läpihuutojuttu. Vasta nyt reilun kuukauden kuluttua tapahtumasta tajuan sen todellisen lopullisuuden. Hyvin usein ajatus lähtee harhailemaan vanhan kodin pihamaalle ja taloon sisälle, varsinkin iltaisin ja yöllä unen katketessa. Sisimmässäni teen kait jonkinlaista surutyötä, vaikka kuinka kaikki on tapahtunut täysin suunnitelmien mukaan.

Uusi koti on väliaikaisesti vanhan kyläkoulun ullakkohuoneistossa. Siinä on nostalgiaa, sillä tätä samaista koulua mieheni kävi lapsena. Koulutalo on Kyläyhdistyksen omistuksessa. Alakerran luokkahuoneista yksi on monenlaisten käsitöiden tekoon varustettu, on kangaspuita ja ompelukoneita, toisessa on discovehkeet ja pidetään discoiltoja. Kyllä minäkin sinne voin mennä hyvistä laitteista kuuntelemaan musiikkia, jos siltä tuntuu. Kolmannessa luokassa on erilaista kuntoiluvehjettä ja kirjahylly, josta voi lainata kirjallisuutta ja sinne voi myös lahjoittaa kirjoja. Hyvä niin, sillä kaupungin kirjastoon on pitkä matka, noin 60 km, joten ihan hetkelliseen lukuinnostukseen sitä matkaa ei viitsi lähteä ajamaan.

Kaikki siis hyvin, eikä kaamos tunnu pahalta. Minulle on ihka ensimmäinen marraskuu täällä ja tuo täydellinen pimeys on sitä todella. Suurin osa ajasta vietetään mökillä, missä ei lähimaillakaan ole katuvaloja, eikä muita asumuksiakaan, aamun hämäryydestä siirrytään suurin piirtein illan hämäryyteen.

Oikeastaan odottelen uusia lumia ja pakkasia. Ne olisivat kovasti mieleeni, vaikka muutama viikko sitten harmittelin vesien jäätymistä, kun kalastushommat piti jättää tauolle. Olen huomannut, että aina ja joka päivälle löydän tekemistä. En ole vielä edes kunnolla ennättänyt päivittämään Pollen saappaat-blogia, enkä muutenkaan kirjalliseen puoleen. Liian paljon ja liian monet asiat ovat pyörineet ja pyörivät päässä, että voisi keskittyä kirjoittamiseen.

Koetan pitää mielessä ajatuksen - carpe diem - tartu hetkeen, tai se on ohi.

Minulla on askartelun alla havupallout, joita teen monta koristamaan mökin terassia jouluksi.

p.s Ranuan hillamarkkinoille en ehtinyt tälläkään kerralla!

Aivan liiaksi on kulunut aikaa viimeisestä. Tämmöisiä ovat eläkeläisen kiireiset kesäpäivät, vaikka miten tekisi mieli kirjoitella, niin ei malta istahtaa koneelle. Ei varsinkaan, kun mokkula takkuilee. KolmeG on haavetta vain näin syrjäseudulla, vaikka se semmoisena myytiin. Siksi kait en saa Pollen saappaisiinkaan juuri kuvia, enkä likikään aina saa avatuksi kaikkia niitä blogeja, joita mielelläni lukisin.

Kun ei, niin ei ja minä siirryn rantteen puolelle. Klapit on tehty ja nätissä pinossa kuivumassa. Tietysti ne pitää siirtää liiteriin ennen talven tuloa. Sitä ennen on kuitenkin rakennettava liiteri. Tosin se on parhaillaan hyvässä mallissa, vaikka liiterin puutavarapakettia vartoiltiin nelisen viikkoa. Se tuli toissapäivänä lopulta.

Alkuviikosta valettiin liiterin pohja. Vaikka vaan valu oli pieni, niin oman aikansa se velotti. Voimiakin kysyi kuskata kottareilla laastia ja kyykytä tasoittamassa sitä. Entäs lapioiminen soraa ja sementtiä myllyyn? Käy selän päälle. Enkä montaa myllyllistä jaksanutkaan.

Liiteripaketti oli varsinainen palapeli, mutta kyllä se pikkuhiljaa alkoi hahmottua. Eilen nousi jo kolme hirsikerrosta. Parhaillaan sataa, joten urakka keskeytyi.

Paitsi klapit, niin myös vanha rakas maastoauto tarvitsee talvisuojan. Se jää seisontavakuutukseen myöhäissyksyn myötä, eikä sitä henno jättää taivaan alle.

Mökkielämä on jatkunut maaliskuun alusta. Pari kertaa on tullut käytyä kotia katsomassa. Naapurit pitävät sitä silmällä. Piha on kuulema aivan villiintynyt. No arvaahan sen, kun ei ole kertaakaan koko keväänä eikä kesänä nurmikkoa leikattu. Voi hurja sentään, mikä meitä siellä odottaa? Kaikki rempallaan, vaan sitä saa, mitä tilaa.

Tilasin edellisviikolla lentoliput. Sain halpislennot kahdelle. Lentäminen Oulu - Turku tulee halvemmaksi, kuin bussilla ja vain 20€ kalliimmaksi junakyytiä. Ajassa nettoaa noin 9 tuntia, joten minäkin hirveän lentopelkoisena taas rohkaistun lentokoneeseen.

Tilanteeni on oikeastaan aivan kamala! Enää en tiedä, kunpaanko ikävöin enemmän - mökille sieltä lähtiessäni, vaiko kotiin sieltä lähtiessäni. Juuri nuo lähtöhetket ja muutamat tunnit niiden jälkeen tuntuvat ahdistavimmilta.

Kesä on kulunut monenlaisessa touhussa ja mökki on tuntunut 100% kodilta. Kalaa on tullut paljon ja vain mato-ongella kalastaen. Viimeisin saaliini oli komea tonko. Sain vain yhden, mutta kookkaan. Ahvenia onkikalat ovat muuten olleet.

Syötteen Luontokeskuksen pihapiirissä oli edellisviikonloppuna markkinat. Aivan parhaasta päästä, ei rihkamamyyntiä lainkaan, vain myyjien itsensä käsitöitä ja leivonnaisia sekä perinnetavaroita. Oli myös työnäytöksiä, kylän oma teatteriporukka esitti näytelmän ja kylän pojat miesvoimistelua. Hauskaa ohjemaa kertakaikkiaan.

Toisen päivän ohjelmistossa oli taitoa vaativia tukkilaisnäytöksiä. Tuli lapsuus mieleen, silloin itsekin tuli juostua tukkilautalla ja sestottua tukin päällä. Enää en uskaltanut.

Paras tapahtuma meni sivu suun, kun unohdin, vaikka ajattelin osallistua. Nimittäin Korkokenkäkukkamekkosuohiihto! Perästä päin katselin lehdestä tapahtumasta otettuja kuvia. Hauskaa osallistujilla ainakin näytti olleen.

Kesäni on ollut lähes täydellinen, paitsi marjastamaan en ole päässyt. Ei ole marjoja, ei suolla, ei vaarojen rinteillä, ei metsissä. Edes mustikkapiirakkaa en ole uusista mustikoista päässyt leipomaan. Halla vissiin vei keväällä kukat.

Ranuan hillamarkkinat on tulossa. Liekö sielläkään hillaa myynnissä? Tai varmaan on, mutta mikä on hinta?

Kesä muuttui kovin koleaksi ja sateiseksi. Olen ruvennut jo kaipaamaan oikeaa kesää, mihin ihmeeseen se katosi?

Kalassa on tullut käytyä kaikesta huolimatta, tosin kalat eivät ole lukeneet kalakalenteria, kun vastoin sen tietoa, eivät ihmeemmin käy onkimadon kimppuun. Aivan tyhjin toimin ei ole reissuilta joka kerta palattu, joskus kylläkin. 

Puolen viikon maissa tuli tehdyksi koko päivän kulttuuriretki Kainuuseen. Ensin tutustumaan Raatteen tiehen ja siellä olevaan sotamuseoon. Se oli ajatuksia ravisuttavaa. Monta kertaa ehdin ajatella, miten joku on voinut niistä Suomussalmen taisteluista elävänä selvitä? Muistomerkki kivilohkareiden keskellä oli yhtä lailla vaikuttava - 105 isompaa ja pienempää kelloa korkealla muistuttamassa talvella 1939-40 tapahtuneesta.

Reissu jatkui Turjansaloon, Ilmari Kiannon asuinsijoille. Upealla paikalla on IkiKianto tuotantoansa kirjoittanut. Sinne johtava polun kyltti oli hävitetty, mutta silti polku löytyi ja jopa muutamia kirjailijan itsensä raapustamia riimejä laudanpalaan kirjoitettuna ja iskettynä mäntyjen kylkiin. Sota-ajan jälkiä näkyi siellä täällä. Yksittäisiä poteroita ja karaattien silpomia mäntyjä. Haavat ovat yhä, tosin rupisina.

Päivä kääntyi iltaan ja matkan edetessä eräällä pellolla näkyi turvepäinen Hiljainen kansa. Jotenkin tunnen itsekin kuuluvani siihen joukkoon. Veti hiljaiseksi.

Heinäkahvio oli suljettu, joten täytyi tyytyä johonkin luonnon kauniiseen paikkaan evästelemään. Semmoinen löytyi lähempää Taivalkoskea pikkuisen järven rannalta.  Oli valmiiksi nuotiopaikka, jossa pistettiin nokipannukahvit kiehumaan. Muovikassissa oli leipää ja sinistä lenkkiä. Kahvin valmistumista odotellessa oli joutilasta aikaa kokeilla, josko ahven tarttuisi onkeen, jonka koukussa on sinistä lenkkiä palanen syöttinä.

Tarttuihan se! Tarttui jopa sähäkästi, sillä kahteen pekkaan puolessa tunnissa ahvenia nousi kolmisen kymmentä. Sopivasti seuraavan päivän aterian ainekset. Mikä lie ollut näiden ahventen kalenteri ja ateriaohjeet??

Kello lähenteli puolta yötä ja aurinko painui liki horisonttia värittäen taivaan upean väriseksi. Pimeää ei tullut, vain hieman hämärtyi, joten suuntasimme vielä Kalle Päätalon lapsuudenkotiin Taivalkosken Jokijärvelle.

Piha oli kaunis. Rakennukset olivat kauniit. Ranta äärettömän upea auringonlaskun hehkussa. Suorastaan näin Riitun astelevan aitan polulla tai pyykkäävän rannalla. Herkon ihmettelemässä Riitun viestityksiä narulla olevien pyykkien järjestyksellä!

Oi, joi, mikä päivä! Niin paljon tuli nähtyä. Raatteen tien historia oli surullinen, mutta niin oli mielestäni Suomussalmen keskustankin yleisilme. Tyhjä, autioitunut keskusta. Kaikki vissiin siirtynyt Ämmänsaareen.

Toki tästä maasta löytyy jo muitakin "Suomussalmia", noita hiljentyneitä maaseutukeskuksia.

Mutta kohtsillään on juhla ja juhannus. Sataa tai paistaa, niin juhannus on juhannus. Meinaan hakea juhannuskoivut ja kesäkukkasia portaan pieleen sankoihin, koiranputkia, puna-ailakkeja, metsäkurjenpolvia, niittyleinikkejä ja taitaa vielä löytyä kulleroitakin.

Hyvää Jussia!

Toissapäivän kolmenkympin helle haihtui yhdessä yössä miltei miinuspuolelle. Eilen oli asteita vain 12 ja tänään ei sitäkään, yöllä menikin jo hallaksi. Voi hirvitys, miten käynee mustikan ja hillan? Puolukkakin on kukassa.

Piipahdin pikaseltaan kotona. Pikaseltaan tarkoitti vajaan viikon reissua pohjoisesta tämän maan lounaiskolkkaan. Kotona oli kaikki aivan kohdillaan, paisti ruoho kasvanut villisti, voikukat kukkineet mattona ja muuttaneet puutarhan ja pihan pöllyäväksi kedoksi. Iirikset kukkineet, omena- ja kirsikakpuut kukkineet, samoin tuomi ja pihlaja.

Juhannusruusu aukaisi muutamia nuppujaan ja aitan seinustalla oleva tuoksukuusama levitti mietoa tuoksuaan pihan yli. Lintujen sirkutusta ei pihapöntöistä juuri kuulunut, ei ollut pääskysiäkään, liekö kaikki kadonneet isäntäväen mukana. Sentään aamuyöstä kuuntelin tuntitolkulla jokirannasta satakielen laulua. Se ilahdutti, vaikka valvottikin, silti en halunnut käydä sulkemassa ikkunaa. Lintu lauloi aamusta ja illallakin. Sillä piisasi virtaa.

Hieman haikealta tuntui nähdä vuosien uurastuksen jälkeen rakas pihansa heitteille jätettynä. Itku ei ollut kaukana.

 Paljon ehdin miettiä tätä ihmiselon kummallisuutta. Asioiden tärkeys ja tärkeysjärjestys ovat heittäneet kuperkeikkaa. Toisaalta en tunne olevani villi, en vapaa, kun osa minusta haikailee jollain lailla entiseen, vaikka tiedän sen olevan turhaa, eikä paluuta ole. Minä, intohimoinen puutarhaihminen en ole kylvänyt yhtäkään siementä tänä keväänä, en istuttanut yhtäkään tainta, en kukkasta tänä keväänä. Toisaalta luulen, että käyn kaivamassa lähilehtometsästä muutamia kulleron juurakoita ja istutan niitä mökkipihaan. Rentukoita siirrän myös, kunhan ovat kukkineet ensin.

Murheellinen en suinkaan ole, sillä viihdyn erinomaisesti pohjoisessa. Olen vain tullut tilanteeseen, että haluaisin yhtaikaa olla sekä kotona  että mökillä! Tosin vaakakuppi on kallistumassa yhä vain enemmän pohjoisen puolelle. Tiedän, että monta yötä vielä valvon ja ajattelen, miten hullua on vanhetessaan muuttaa läheltä esim. terveyspalveluja etäälle niistä, sillä varmaa on, että herkemmin niitä tarvitsee ikääntyessään. Mutta enhän olisi ainut, joka asuisi yli 160 kilometrin päässä erikoissairaanhoitopalveluista. Uskon kohtalooni, jos sillä on suunniteltuna varalleni jotain, niin en minä sitä pysty muuttamaan. Niin se vain menee.

Ja minä menen huomenna koko päivän kalareissulle. Ensin maasturilla niin pitkälle, kuin pääsee, sitten jalkapatikassa loput. Geps-paikannin mukaan, että takaisinkin osaa.

Mokoma bensapumppu! Voi mummo, mummo sinua, mikset sä osaa korjata mopon bensapumppua! Tivasi tuiki tomerasti 8-vuotias pojanpoikani, kun olin hänen mopoiluaan ihailemassa metsäpolulla. Kyseessä oli pikku, pikku mopon koeajelu ja kävi niin ikävästi, että mopo sammui yht äkkiä. Pikku mopoilija polki ja polki sitä käyntiin, mutta turhaan, sitten pyydettiin jo mummonkin apuja, mutta mopo ei sittenkään hyrähtänyt käyntiin. Vihdoin Samppu huomasi jotain olevan koneessa oikeasti rikki.

-Kaasari on irti! Tai mikä sen on, bensapumpun letku! Hän totesi harmistuneena ja hänen sormensa yrittivät kiivaasti korjailla jotain. Kun siitä ei tullut valmista, hän pyysi mummoa korjaamaan kaasaria, pitämään kiinni jostain ja työntämään jotain letkua johonkin. Mummo ei vaan ymmärtänyt.

Kohta lapsenlapsi ja mummo haisivat niin bensalle, niin bensalle ja minun  arvostukseni Sampun silmissä laski huikeasti, kun en osannut korjata mokomaa bensapumppua. Puolustuksekseni koetin selittää, etteivät tytöt olleet niin kiinnostuneita mopojen moottoreista ja sen osista. Ei tainnut mennä läpi?

Mopo talutettiin kotiin lievän hiljaisuuden merkeissä.

Kevät on edennyt huimasti. Jo näkyy pikkiriikkisiä hiirenkorvia koivuissa, ylempänä vaaroilla isompia. Maa ei kuitenkaan vielä suuremmin viheriö ja säät ovat olleet viime päivinä tosi koleita ja tuulisia. On saatu kevään ensimmäiset kunnon sateetkin. Ne ovat sulattaneet loput lumet, tosin niitä vielä joissain paikoin näkee.

Kalaonni on hieman kääntynyt parempaan suuntaan. Viimeksi tuli jopa toistakymmentä hyvän kokoista ahventa katiskasta, mutta ei liiaksi asti vieläkään. Ihan hyvin raaskii heittää pienemmät takaisin veteen kasvamaan. Yritin jo kerran käydä tyrkyttämässä ahvenille matoakin. Se oli ihan turhaa, ei nypyn nyppyä. Ei kiinnostanut kaloja minun tarjoukseni.

Kaiken harrastelun ohessa on saatu myös grillikota valmiiksi. Koegrillausta myöten. Jopas siellä olikin mukavaa istuskella tuleen tuijotellen ja sateen ropistessa kattoon. Lämmintäkin tuli nopeaan ja mikä parasta, tuli ei savuttanut kotaan . Korvausilmaa tuli riittävästi ja savut nousivat upeasti piipusta taivaalle. Voi sentään, miten sieväkin kota osaa olla!

Minun pensselöintiurakkani on vielä vähän kesken. Kertaalleen olen suojannut kodan seinät jo sisältä ja ulkoa. Ulkopuolelle pitää sivellä vielä toinen kertaa puunsuojaa, että kota säilyisi näissä pohjoisen vaihtelevissa oloissa mahdollisemman hyvin.

Tämä aamu on harmaa ja Kärryvaaran huippu nukkuu paksun sumuverhon peitossa. Aurinko ei ilakoi aamutaivaalla, ei tehnyt sitä eilenkään, joten eilisestä tuli täydellinen huilipäivä. Ostosmatka Kuusamoon. Piti ostaa minkkiverkkoa, katiska, pensseleitä ja kierrellä kirppareita. Riipisen lahjatavarakaupassa piipahdettiin nauttimassa huippuedulliset kaffeet, kupillinen kahvia +munkki 0.99€ - noin halvalla ei monesta paikkaa saa. Oli paikka muutenkin mukava nähtävyys, eritoten täytetyt karhut ja ketut ja mehtikanat, ilveskin tekivät vaikutuksen. Kyllä iso karhu on komea elukka! Näin seuduin sen jälkiä kyllä näkee luonnossa, itse poikaa ei ole näkynyt. Miten mahtais käydä, jos vastatusten satuttaisiin? Ei minun rohkeus riittäis kuollutta esittämään. Toivottavasti ei törmäillä.

Tuntuu, kuin seisoisin sumujen sillalla, on niin sumuinen aamu. Hienoisen vesisateen ja lämpimän yön jälkeen kosteutta on paljon ilmassa, on kyllä maassakin. Soilla niin paljon, että saa pelätä, riittävätkö saappaan varret. Joka tapauksessa hyväilevän heräilevä aamu eilisen kolean ja tuulisen päivän päälle.

Jokapäiväinen tai ainakin joka toisen päivän puuha on ollut kiertää tarkastamassa katiskat. Suolla ja kankailla kävelyä kertyy likimain 8 kilometriä. Aika hyvä kuntoiluksi, sillä etupäässä kuntoilua se on ollut, sillä kalaa on tullut toistaiseksi varsin niukasti. Vasta parina kertana jotain perattavaa. Ahvenia parisen kymmentä ja eilen pari sopivan kokoista haukea.

Kevään ensimmäinen ahvenkeitto on syöty. Sitä herkkua saikin odotella viikkotolkulla, mutta oli sen väärttiä. Ei pilkkiahvenista keitoksi asti ollut. Ne vähäiset menivät särkien kanssa umpiopurkitettaviksi. Minun herkkuahvenkeittoni ohje on täällä.

Gillikodan rakennus on varsinaisena kevään projektina. Kota on vielä pakettina pihalla, toki perustuksen teko jo hyvässä mallissa. Valun laudoitus raudoituksineen valmiina ja betonimylly oottaa kärsimättömänä töihin pääsemistä. Ehkä tänään, ehkä vasta ensi maanantaina. Aikataulua ei ole, kunhan saataisiin juhannukseksi käyttöön.

Arkiset askareet ja puuhat pysähtyvät hetkeksi, sillä huomenna siunataan haudan lepoon rakas tätini, joka on ollut minulle hyvin tärkeä ihminen, kuin äiti ikään. Hän on kuulunut ja kuuluu aina vahvasti minun Vaarankylääni, eikä hänen muistonsa kuole. Hän on minulle yhä Kärryn polulla, Myllyojan töyräällä, Karsikon kunnaalla ja Pöllän rinnassa. Hän on sydämessäni, silti ikäväni saa kyyneleet valumaan valtoimenaan ja kuitenkin samalla surussani osaan iloita siitä, että hän vaikean sairautensa uuvuttamana on päässyt niin hartaasti toivomiensa rakkaittensa luo.

Ei mikään voi kuolla,

ei kukat, ei tuuli.

Ei rakkaus kuolla voi.

Ohi polku vain kulkee

ja toinen jää taakse

ja muualla tuuli soi.

-aila meriluoto-

...älä mene järven jäälle. Kyllä vanha kansa tietää ja harvoin osuu väärään.

Minä kuulin kuovin ääntä edellisviikon torstaina, eikä todellakaan tee mieli jäille, vaikka jäät ovatkin vielä järvien ja lampien peittona. Kuitenkin niin mustan laikukkaina ja pelottavan näköisinä, että pitäisi tervejärkisen tajuta, miten käy, jos jäälle lähtee. Silti on moni jo tällekin keväälle jäihin hukkunut.

Tosin yllätyin, kun perjantain kauppareissulla katselin auton ikkunasta, miten porot taivalsivat keskellä järveä kohti vastarantaa. Hirvitti niiden puolesta. Miksi ne olivat sulasta rannasta lähteneet pitkälle jään ylitykselle? Aikani katselin ja kuvasinkin, mutta pokkarin zuumi riitti kehnosti saamaan kuvasta tarkkaa, ainakin 15 poroa peräkanaa laskin olevan rohkelikkoina. Minun kanttini ei kestänyt, vaan piti lähteä jatkamaan matkaa siinä uskossa, että eläimen vaisto olisi ollut oikeassa ja olisivat päässet turvallisesti järven yli.

Jäät ovat jo niin hauraita ja heikkoja, että muutamaan pikku lampareeseen ollaan helposti särjetty katiskan mentävä aukko rannan porekotiin, että on päästy sujauttamaan katiska vesiin. Kalasaaliista ei voi vielä puhua, joitakin särkiä vain, mutta nekin perattu pakkaseen odottamaan purkkiin ja uuniin pääsyä. Viime kesän kokeilu purkkisärjistä oli niin hyvä, että ilman muuta tulee tehtyä nytkin. Ja ehdottomasti särki on niin muodoin valmistettuna paras kala. Vertailun vuoksi tein ahventa ja haukeakin purkkiin, vaan särki vei voiton.

Kevät on edistynyt Vaarankylässä huimin harppauksin. Toki lumia vielä näkyy, varsinkin vaarojen ja töyräiden pohjoisen puolilla. Meidän pihassakin on yhä aurausvallit. Myös Kärryvaaran rinteillä on paikoin valkoisia läikkiä, eikä lähisuokaan ole vielä vapautunut täysin lumipeitostaan. Kevättä on ilmassa silti. Yöpakkaset ovat tehneet aamuista raikkaan kuulakkaita ja juuri silloin on nautinto kävellä katiskoille, osin pääsee vielä hankikannollakin.

Koivujen, pajujen ja leppien silmut ovat turpeita, mutta viherrystä ei näy vielä missään. Tupasvilla soilla pukkaa myös kukkanuppujaan.

Otin maljakkoon pääsiäisen aikaan koivunoksia, jotka saivat hiirenkorvat neljän päivän päästä. Laskin, että vanhan kansan tietämän mukaan koivu puhkeaa hiirenkorvalle toukokuun viikolla 21, siis viimeisellä kokonaisella viikolla. Hiirenkorvakoivuja on joka kevät ilo odotella.

Edelliskerran olen Vaarankylässä ollut toukokuulla mökin rakennusvaiheessa vuonna 2003, mutta silloin ei ollut aikaa kevään seuraamiselle. Päivät menivät työn touhussa.

Nyt on sitä vastoin aikaa tutustua ja tarkkailla Vaarankylän kevättä ja osaan nauttia tästä kaikesta.

Purot ja ojat ovat jo vapaina jäistä ja vesi virtaa vuolaana niiden täysissä uomissa. Solinaan sekoittuu peipposten liverrys, onpa jokunen laulurastaskin aloitellut musisointinsa. Poroja näkee taas talven jälkeen metsissä. Näillä seuduin ne viettävät muuten talvensa tarhoissa.

Pärjänjoen jäiden lähtöä seurasin kiinnostuneena, silti jäät kaikkosivat suurimmaksi osin huomaamattani. Vettä on liikkeellä paljon ja joen kosket mahtavimmallaan uhoa täynnä.

Vappuajelulla kävin illalla katsomassa Iso-Syötettä. Sen rinteet ovat saaneet tummia länttejä, tosin päärinne näytti edelleen hyvältä, paitsi hissialue, joka oli täysin sulana. Hissikapulat oli poistettu ja se tarkoittaa, että kausi on rinteissä ohi. Ei äidit tänäkään keväänä laskettele enää äitienpäivänä, jolloin olisivat saaneet lasketella ilmaiseksi! Se ilo jäi kokematta – taaskin.

Pikku-Syötteellä on kausi ohi myös ja Välihuikosen alue Syötteiden välissä mullistusten kourissa. Kylttien mukaan sinne on rakenteilla golf-kenttä! Vielä en ole ajatellut ruveta golfaamaan, vaan eihän sitä koskaan tiedä. Toistaiseksi on aktiviiteettejä riittävästi tarjolla ilman golfiakin.

" Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi, puli, puli". Juuri noin on käynyt sitten viime postaukseni.

Pääsiäinen on parast aikaa meneillään ja niin kaunis ilmoiltaan. Pitkäperjantainakin aurinko paistoi täydellä naamalla ja sulatteli ahnaasti lumia, joita on Vaarankylässä vielä pelloilla ja metsissä hiihtää asti. Tämän talven hankikannot ovat olleet olemattomat, vain kuluneella viikolla muutamana yönä pakkasta, että aamulla on päässyt hangelle. Eilen aamuna tein hiihtolenkin ja kävin tutkailemassa Särkijärven jäätilannetta, tänä aamuna oli kiinnostusta kävellä Pärjänjoen Rajakoskelle katsomaan, joko tulva on voimissaan. Ei ollut vielä, jäät olivat kuitenkin jokseenkin lähteneet, mutta rantojen ja lähisoiden ja -metsien lumista sulaa muutamassa päivässä paljon lisää vettä virran vietäväksi. Katiskan saisi vaikka heti rantaveteen, mikäli pystyy seuraavana tai sitä seuraavana päivänä kokemaan sen. Ehkä on parasta odottaa parisen viikkoa.

Pohjoisen tavenviettoni alkoi jo maaliskuun alussa ja jatkuu, sillä haluan nähdä monien tammukkaojien vapautumisen jääkahleista. Osin ne virtaavat jo sulina ja sitä lirinää ja solinaa on kiehtovaa kuunnella ja katsella. Sain kokea myös huikean seikkailun, sillä minulle tuli mahdollisuus kokea talviretkeilyn hurmos. Vedin ahkiossa retkeilyvermeet Honkisuon yli aina Myllyojan rannalle. Ei matka järin pitkä lainkaan ollut, mutta pehmoisessa lumessa raskas, kun maastosuksikaan ei kannattanut.

Blogiystäväni Ruskan opastuksella pystytettiin hänen kotatelttansa ja rakennettiin lumipedit. Tehtiin nuotio ja illan kuluessa paistettiin makkaraakin. Juteltiin ja kuunneltiin Myllyojan veden juoksua kohti jokea. Kotateltta oli pystytetty juuri oikealle kohdalle, pikku töyräälle, jonka alapuolella joessa oli pikku koski ja siinä oli ennen vanhaan ollut mylly.

Kuuma kaakao yömyssyksi tuntui herkulliselta ennen kuin kömmittiin tuplamakuupusseihin. Ruskan Koira, Sampo nukkui emäntänsä selän takana omalla petillään.

Kosken vaimea kohina ja veden lirinä olivat mainioita unilääkkeitä. Talviretkeilyssä on hohdokasta särmää, sen koin omakohtaisesti nyt ensi kerran. Kaikki tuntui suurelta elämykseltä, eikä minun retkeilyintoani enää rajoita vuodenaika.

En ala nyt kuitenkaan odottamaan heti uutta talvea. Ensin on tämä kevät ja kesä. Pursuan suorastaan haaveita ja suunnitelmia niidenkin varalta.

Kärryvaaran rinteet näkyvät ikkunaani lumisina, mutta rinteillä kuiskii kevään tuulet. 

Nytkö alkaa kevät tulla ryminällä? Ainakin siltä vahvasti näyttää. Oikeastaan jo viime perjantai-illasta lähtien on sää muuttunut. Aurinko on piiloutunut harmaiden pilvien taakse, joista ajottain sataa silkkaa vettä tai märkää lunta, kuten juuri parhaillaankin. Hiihtoladut ovat ikävästi pehmentyneet, eikä moottorikelkalla ei uskalla omille reiteilleen lähteä. Pilkkiminenkin taitaa olla ohi, sillä vesi on noussut jään päälle lumikerroksen alle. Se oli joissain kohti ladullakin.

Minun hiihtislomavierailleni ei pohjoisen keväinen luonto esittäydy tällä viikolla parhaimmillaan. Olin heille innoissani kertonut kevään kantohangista hiihtoretkineen, aurinkoisista päivistä, jotka ovat lämpimiä ja tuulettomia. Kaikki on toisin. Nyt koetan keksiä mukavaa tekemistä, ettei lomasta tulisi vallan mökissä oleilua.

No - joka päivä on kehnoista keleistä huolimatta hiihdetty. Nyt se käy kuntoilusta todella ja vartalo tahtoo väsyä reissun aikana. Niin kävi viikko sitten 8-v pojanpojallenikin, joka halusi hiihtää yli kasikymmentä kilometriä, mutta reilun kymmenen hiihdettyään totesi vartalonsa väsyneen.

Naavaisten kuusten alla luikertelevalla ladulla on säästä huolimatta mukavaa antaa suksien suihkia. Tärkeintä ei ole vauhti, vaan ulkoilu ja reippailu.

Tämän päivän suunnitelmat muuttuvat täydellisesti, sillä märkää lunta tupruttaa yhä tihentyvämmin. Suksivoitelukin alkaa käydä ylivoimaiseksi, kun voidekassista ei löydy sopivaa purkkia. Pitäisi olla tökötti, joka on uudelle, märälle lumelle, jonka lämpötila on +-asteita 5-10. Epäkiitollinen homma, josta voitelija harvoin kiitosta saa.

Jospa valittaisiin päivän teemaksi kauppareissu Taivalkoskelle tai sitten katsomaan Ranualle eläimiä. Josko näkisi karhun pennutkin?

Muutaman onnistuneen ja vähemmän onnistuneen pilkkireissun jälkeen tuli alkuviikosta taas hirveä into päästä kökkimään pikkuavantojen reunoille.

Pakkasta oli aamulla 16 astetta, mutta yhdeksään mennessä se oli laskenut jo liki -10 ja aurinko paistoi täydellä naamalla. Meitä oli neljän innokkaan porukka työntymässä reppuineen kohti erämaalampea. Moottorikelkalla ja reellä. Ei näin paksun lumen aikaan auraamattomia metsäteitä muuten pääse, sillä lunta ulottuu hankeen hypätessä vyötärölle asti.

Kelkan rekeen pakattiin reppujen lisäksi nuotiopuut ja kairat, kirves, sekä takapuolen lämmikkeeksi lampaantaljat, myös me tytöt istuttiin sinne. Puut oli tosiaankin hyvä ottaa matkaan, sillä lammen jäältä olisi pitkä matka etsimään sopivaa puuta, jolla keittää kahvit.

Kypärät päähän ja matkaan. Ennen tieltä lammelle kääntymistä pojat päättivät ajaa kelkalle ensinnä reitin ja sitten vasta viedä reki jäälle.

Reitinteko onnistui, mutta sen verran syvälle pehmeään hankeen reki alkoi upota puolimatkassa suota ennen lampea, että reen kannaksilla matkaaja pudotettiin kävelemään.

Reki nytkähti uudelleen liikkeelle ja huruuteltiin jo hyvän matkaa lammen jäällä, kunnes se upposi vesisohjoon. Jään päällä oli vähintään parikymmentä senttiä vettä, paikoin enemmänkin. Ei sentään saappaan varresta sisään uinut, eikä pelkoa ollut jään pettämisestä. Se oli paksu.

Nytkytellen ja hytkytellen kelkkamies sai ajettua kelkan pois sohjosta ja lähti hakemaan porukasta pudotettua. Selvää oli, ettei hän pystynyt kelkan jäljellä kävelemään. Pääsi vain konttaamalla eteenpäin. On todettava, että tälläinen hanki on täysi este kävellen liikkumiselle.

Kun poppoo oli koossa, kammettiin ja käännettiin reki kyljelleen. Siitä kumoon ja takaisin jalaksilleen lumelle. Nais-ja miesvoimin työntämällä ja vetämällä se raahattiin jäältä rannalle.

Vastoinkäymiset ei harrastamista haitanneet. Lopulta päästiin pilkkimään. Kairattiin reikiä ja nypyteltiin. Aurinko lämmitti, eikä navakka tuuli edes haitannut.

Kaloja ei kuulunut. Ei nypäystäkään kenellekään. Ahvenet tuntuivat uinailevan, vaikka kesällä kyllä tykkäsivät tarttua matoon.

Onneksi oli nuotiopuut matkassa! Reki käännettiin tuulensuojaksi ja kahvinkeittäjä täytti pannun puhtaalla lumella, mutta tietenkin makkaratikut puuttuivat. Laitoin lumikengät jalkaan ja lähdin kömpimään kohti lähimpää pusikkoa, josta katkoa parit kepit. Työlästä ja hikistä rehkimistä, silti kivaa.

Kun kotiinlähtiessä oli saatu moottorikelkka ja reki jäljelle, alkoi kelkan avustaminen työntämällä reen perästä. Se ei onnistunut ja lopuksi päädyttiin stadegiaan, jossa pojat olivat moottorikelkan päällä, toinen ajoi ja kyytiläinen oli niin kaukana takana, että painoa oli koko telalla. Tyttöjen piti matkata reen jalaksilla, toinen toisella, toinen toisella ja sitten täysi hönkä päälle. Lumi pöllysi kelkan telasta sakeana. Vauhtia piti olla ja koko ajan pelkäsin, että putoan jalakselta.

Metsäautotielle kuitenkin päästiin, vaikka kaloja ei saatu, niin seikkailusta se kävi.