Elämän kultalankaa

Äidin mukana ovesta tulee tupaan lipeän tuoksua ja kylmää talvi-ilmaa.  Hänellä on meneillään pyykkipäivä. Kuten tavallista yksi yhden ihmisen päivä ei tahdo kaikkeen riittää. Onpahan saanut pyykit liotettua ja jyystettyä pyykkilaudalla puhtaiksi. Nyt ne ovat pihalla olevassa pärekorissa huuhtelemista vailla. Näihin aikoihin lehmät odottavat myös lypsäjää ja ruoan antajaa. Ilta on hämärtymässä ja työt pahasti kesken.

- Menepä huuhtomaan pyykit kaivolle ja ripusta ne narulle, että saadaan lauantaiksi puhdasta päälle. Isä on hakannut jään rikki, että saat vettä. Äläkä kurottele liiaksi, ettet putoa.

Niine hyvineen äiti vaihtaa navettatakin ylleen ja lähtee toisiin töihin.

Minua ei pyyntö huvita, mutta tiedän ennestään, että totella täytyy. Millään ei viitsisi keskeyttää lukemista. Miksei pojat koskaan, kapinoin mielessäni. Miksei poikien tarvitse?

Lykkään pyykkikopan vesikelkkaan ja pukkaan tien yli kaivolle. Nostan sangolla vettä  pyykkien päälle, että kaikki menevät uppeluksiin. Vaatteiden huuhtelu jääkylmässä vedessä käy sormille. Niitä alkaa punottaa ja pistellä. Kun työ on kertaalleen tehty ja pyykit toisessa korissa, heitän veden pois ja lämmittelen tovin sormiani.

Teen kaikki kolmeen kertaan, niin äiti on opastanut. Lopuksi panen kannen kaivon päälle, etteivät pienemmät voisi vahingossakaan sinne pudota.

Puhtaat pyykit vielä narulle ja sitten kipin kapin lämmittelemään.

- Siellähän ne nyt ovat. Narulla. Näyttää pyykki taas niin puhtaalta, kunpa saisi näillä kylmillä kuivaksi. Ei suinkaan minun pikku piikani jäätynyt kokonaan?

Ne sanat ovat kiitokseksi. Ne on hyvillä mielin sanottu ja äidin äänestä paistaa tyytyväisyys.

Äidin pikku apulainen, sellainen olin. Olin kuullut aikuisten joskus sanovan, kun maatalon esikoiseksi syntyy tyttö,  äiti saa hänestä oivan apulaisen. Kohdallani se oli juuri niin. Kymmenvuotiaaseen saattoi monessa kohtaa luottaa, sillä oli pakko. Miten äiti olisi voinut lähteä navettatöilleen ja jättää lapsilaumaa keskenään, ellei kenestäkään olisi pienempien perään katsojaksi.

- Pistä taas se kirja pois ja katso, ettei taloa kaadeta! Muista lisätä hellaan puuta, että saat perunat kiehumaan. Vartin päästä kokeilet haarukalla, jos ovat kypsiä, vedät kattilan liedeltä syrjään.

Tuo rimpsu on jäänyt mieleen. Usein perunat kiehuivat muusiksi tai puiden lisäys unohtui. Joku häiriötekijä sai sen aikaan. Poikien tappelunnujakka tai pienimmän kakat housussa sekoittivat pikku emännän ajatukset tyystin.

Koin joskus kaiken hirvittävän epäoikeudenmukaisena. Askareet sinänsä eivät olleet ylivoimaisia,  ne tuntuivat vaan pahasti keskeyttävän omat leikit omien kavereiden kanssa. Kismitti sekin, ettei poikien tarvinnut olla lapsenlikkana, ei tiskata, ei silittää, ei sitä eikä tätä. Eikä isosiskon vaikutusvalta aina riittänyt  sisarusten keskinäisten välien selvittelyyn, vaikka ohjat oli annettu. Silloin oli kiireesti juostava navetalle hakemaan äiti avuksi. Ovelta jo kiljuin.

- Äitii! Äitii! Pojat tappelee. Ei ne ikinä usko minua!

Tavallisesti ne olivat mitättömiä nujakoita, mutta harmitti, kun komentamisesta huolimatta ei toteltu.

Kesällä oli pienellä maatilalla karjanhoidon lisäksi heinätyöt ja kasvimaiden hoito.

Heinäpellolle marssi aamuisin koko kynnelle kykenevä perhe. Heinä seivästettiin ja työnjaossa tuli kaikille  tehtävää. Pikkupiika opetteli alkuunsa naulatyttönä ja haravan kanssa muutaman kesän, sitten naulakopan perivät nuoremmat ja esikoistytön osalle tuli pienimmistä huolehtiminen. Osaksi saattoi pienten kanssa olla pellolla, missä muut tekivät töitä. Päiväunille heidät piti kuitenkin kiikuttaa omaan sänkyyn. Uni tuli joskus nukuttajankin silmiin.

Milloin vain mieli kesällä heinäpäivän jälkeen uimaan, niin mikäpä siinä. Lupa kyllä tuli, muttei ehdoitta, vaikka vauvakin olisi ollut nukkumassa.

- Menkää vaan ja ottakaa pikkupojat mukaan. Eikä hukkua ei saa!

Mitä iloa oli uimaan menemisestä, jos piti olla lapsenvahtina? Liian usein koko ajatus tyssäsi siihen. Totta, ettei äiti olisi päässyt lypsylle, jos isommat olivat häipyneet uimaan ja pienet pyörimässä jaloissa. Vaikka harmitti, ei niistä velvoitteista mitään henkisiä vammoja tullut. Vanhempien totteleminen oli itsestäänselvyys, vaikkakin väliin nuristen.

Äidin työpäivä oli kolminkertainen. Tupa ja penskat ruoanlaittoineen ja siivouksineen. Navettatyöt lypsyineen aamua iltaa. Isä oli kyllä lohkonut lähijärvestä jäät ja ajanut ne reellä riihen taakse peittäen paksun sahanpurukerroksen alle, mutta äiti niitä kävi sieltä kirveen kanssa lohkomassa ja toi ämpäreissä maitotonkkien jäähdytysaltaaseen.

Joskus oli pakko pyytää pikkupiikaa avuksi.

- Älä silppua pieniksi, sulavat vaan nopeasti. Koeta lohkoa isoja paloja. Ja muista peittää huolella. Milläs maito jäähdytetään, jos jäät sulaa ennen aikojaan?

Varoitusten saattelemana kävelin riihen taakse. Se oli luottamustehtävä, johon nuoremmat eivät pystyneet. Mukavaa oli imeskellä takaisin tullessa jään palasia. Ne olivat kuin parasta limujäätä konsanaan.

Tupa- ja navettatöiden välissä äiti siis tarvittiin kasvimaalle, heinä- ja viljapelloille. Kun yhden työn sai valmiiksi, kymmenen muuta jo odotti. Siksi oli suuri tarve patistaa jatkuvasti isompia lapsia pienempien kaitsijoiksi. Siitä huolimatta äidin sydänalassa kaihersi jatkuva huoli navetalla tai muualla ollessaan, mitenhän mukulat pärjäävät? Jokohan niillä on nälkä? Mistä tempaista taas ruokaa tähän hätään?

Joka päivälle ruoka kuitenkin pöytään tuli. Vaikka tykötarpeet olivat joskus lähes olemattomat, niin nälässä ei kenenkään tarvinnut nukkumaan mennä. Jossain työnsä lomassa äiti oli ehtinyt laittaa syömistä alulle. Oli taitoa osata jakaa itsensä kaikkeen ja loihtia lähes tyhjästä mahantäytettä.

Syksyn kiireiden aikaan äitiä ei juuri nähnyt. Jos ongelmia ilmaantui, ne piti juosta selvittämään puimalaan tai perunapellolle. Eikä tavallisesti riittänyt lainkaan se, että kävi kysymässä omia asioitaan, vaan paluupostissa sai mukaansa yhtä jos toista toimitettavaa tuvan puolella.

Kun viimeiset potut oli kellarissa ja viljat laarissa, jouti äitikin enemmän tuvalle. Kotiin tuli taas kodin henki. Koulusta tulijoille oli tuoretta leipää tai uutispullaa. Leivinuuni hohki lämpimänä, eikä tiskivuori odottanut tiskaajaa heti läksyjen teon jälkeen.

Nyt oli aika koota kangaspuut ja ottaa käsityöt muutenkin esille. Äiti ei istunut koskaan kädet ristissä tekemättä mitään. Harvoin hänellä oli aikaa kirjallekaan, mutta milloin sanomalehti tuli, se oli luettava, että maailman menosta jotain tiesi. Koulussa ihailtiin monesti meidän perheen lasten villapuseroita. Kauniimpia ja muodikkaampia sai hakea. Itku meinasi päästä, kun kasvoin kananpojan keltaisella virkatusta neulepuserostani ulos.

 Äidin oppeja siirtyi vaivihkaa tyttärelle. Ensimmäinen villasukan kantapään kutominen otti lujille, mutta kantapää siitä tuli, eikä kerran opittu taito ole unohtunut.

Talvella äiti ennätti  perehtyä hiukan lastensa koulunkäyntiin. Jaksoi joskus seurata, tuliko läksyt tehtyä ja miten.

Tiskausvuorot olivat harventuneet, silti niitä oli. Se antoi hiukan hengähdystaukoa äidille. Oli kai kirjoittamaton laki, ettei niin kiire saanut koskaan olla, etteikö lattiaa olisi ehtinyt lakaista, lämmittää hellalla tiskivettä ja tiskata. Joskus oikein harmitti, kun läskisoosin jäljeltä lautaset olivat niin rasvaisia, ettei kuuma vesi riittänyt alkuunkaan. Työ hidastui, kun toistamiseen oli kuumennettava uusi tiskivesi. Usein  astioiden pesemisestä kunnialla selviäminen otti liikaa aikaa. Varsinkin kiireessä  pesutulos jäi kelvottomaksi. Opetukset tahtoivat unohtua, jos kavereita oli istumassa tuvan penkillä ja odottamassa tiskarin ulospääsyä.

En muista, että olisin lapsena nähnyt jonkun miehen tekevän ruokaa, tiskaavan tai häärivän siivouksen kanssa. Kaikki ne työt jäivät naisten harteille. Siksi kait meilläkään äiti ei opettanut pojille kotitöitä. Voi, miten usein kapinoin sitä harmin kyyneliin asti. Oli kuulemma naisten töitä ja miesten töitä.

- Johan koko kylä nauraa, jos meillä pojat tiskaa, kun joku vieras sattuu näkemään. Eihän isäkään ota sinua tukkimetsään. Joku raja tulee tehdä.

Jupisin mielessäni vastaan, eipä  isä ota poikiakaan!

Jotenkin vain tuntui, että kaikki kodintyöt olivat naisten töitä.

Joka viikko oli tuvan lattian kuuraus. Muut huoneet siivottiin myös, mutta tuvan huonossa maalissa oleva lattia piti  juuriharjan ja luutun kanssa saada puhtaaksi. Pojat pääsivät taas lipeämään, mutta minä muistan ahkeroineeni lauantaisin useamman tunnin. Pahimpaan loska-aikaan työ oli sen mukainen. Kuurausvesi piti vaihtaa toistamiseen, että sai puhdasta. Vain silloin oli mukavaa, kun siivoukset tehtiin yhdessä äidin kanssa. Työn loppuvaiheella hän usein tapasi  ehdottaa.

- Menepäs piikaseni hakemaan kaupasta Vuokkoa, niin saadaan juoda oikein makeat  siivouskahvit näin tyttöjen kesken.

Siihen en tarvinnut toista kehotusta. Sumppien jälkeen Vuokko-kahvi maistui ihanalta. Tuo hetki puhtaassa tuvassa palkitsi aherruksen. Se oli pitkään äidin ja tyttären yhteinen juttu, joka taisi merkitä paljon enemmän, kuin pelkkä kahvihetki.

Nousen autosta ja lähden kävelemään siskoni perässä parkkipaikan vastapuolella olevaan Hautaustoimistoon. Ahdistuneena tartun portailla hänen käteensä, ennen kuin hän nykäisee oven auki. Hän kääntyy minuun päin. Sanoja ei tarvita, pelkkä katse riittää rohkaisuksi.

Yöllä ei tullut uni. Itketti vain, niinpä nyt ovat silmät turpeat ja punaiset.

Isä on kuollut muutama päivä sitten. Hän oli usein puhellut meille, tyttärilleen, miten toimisimme, kun häntä ei enää olisi. Ne puheet tuntuivat ahdistavilta ja tilannetta kevennettiin usein huumorilla, mutta toisaalta ymmärsin, miten tärkeää isälle oli tuoda julki ajatuksensa

Hautaustoimiston portaalla isän sanat tulevat elävästi mieleen.

- Minun neljä poikaani eivät pysty kantamaan minua arkussa hautaan, mutta kaksi tyttöäni uurnassa kylläkin.

Isällä oli selkeä tahto, miten meidän tulisi menetellä. Hän oli ajatellut lapsiaan, jotka asumme kaukana, eri puolilla Suomea ja Ruotsissa ja Norjassakin, että hänen kuolemastaan aiheutuvat asiat hoituisivat mahdollisemman luontevasti.

Hautaustoimistossa asioiminen on uusi ja ennen kokematon tilanne. Kurkkuun on juuttumassa suuri, karkea möhkäle, mikä estää puhumisen. Itku pyrkii väkisin, vaikka yöllä valvoessa mietin, etten ala kyynelehtimään.

Sisko saa tunnekuohunsa nopeammin järjestykseen ja esittää asiamme. Saamme liikkeessä erittäin lämpimän osanoton ja kohteliaan pyynnön odottaa hieman. Meidät ohjataan hienovaraisesti tummansinisten, paksujen verhojen taakse, jotka puolittavat liikkeen kukkakaupaksi ja hautaustoimistoksi.

Jähmetyn seisomaan ja tuijottamaan tyrmistyneenä eteeni. Kahden kerroksen arkkurivistö salpaa hengityksen.  Tällaiseen en osannut varautua. Pikkuinen huone on täynnä ruumisarkkuja, katsoipa mihin suuntaan tahansa. Tunnen pusertuvani niiden sekaan. Havahdun vasta, kun siskoni kysyy.

- Joko olet valinnut?

Pudistan päätäni. Koko energiani on mennyt arkkurivistön halvaannuttavaan kohtaamiseen, mutta arkun valinta on sinänsä helppo. Sotaveteraanille tietenkin valkoinen, sinisellä nauhalla koristeltu arkku.

Hautaustoimiston johtaja, hento nainen tulee luoksemme. Hänen kädenpuristuksensa on jokseenkin arka, hiukan kylmä. Sanat kertovat osanotosta, mutta käsi ei. Nuori nainen on valinnut raskaan työn. Hänen pitäisi pystyä kohtaamaan empaattisemmin asiakkaan suru, eikä kuitenkaan itseään väsyttäen, eikä loppuun polttaen. Siinä hänellä on koulu vielä pahasti kesken.

Arkku valitaan, mutta silkkipaitaa emme isälle halua. Haluamme pukea hänet omaan rakkaaseen kissapaitaansa, joka oli hänen viimeisen kesänsä lempiasu. Kukkaset arkun päälle poimitaan omasta puutarhasta, isän rakkaimmista kukista.

Valitettavasti tuhkauurnia ei ole liikkeen hyllyillä. Selaamme kuvakansioita. Isä tulee saamaan sini-valko-harmaan uurnan, jonka kyljessä kaksi lintua kohoaa siivilleen.

Hautauslupaa ei ole vielä. Kysymme sitä terveyskeskuksesta ja pyydämme saada   käytännön syistä sen mahdollisemman pian. Terveyskeskuslääkäri osoittaa kuitenkin käsittämättömällä tavalla ylimielisesti mieltään. Hän arvostelee ikävästi kiirettämme hautaamisluvan kanssa ymmärtämättä, että hoidamme asioita rajatun vapaa-ajan puitteissa. Olemme molemmat kaukana kodeistamme, tavallaan viettämässä kumpikin kesälomaa. Hengessäni ajattelen lääkäristä hyvin rumasti - kuollaan sitä vielä teilläkin.

Lähimmästä krematoriosta Hautaustoimisto tilaa ja saa ajan ylihuomiseksi. Silloin aamuvarhain Hautaustoimiston auto tulisi hakemaan isää sairaalan kappelin kylmiöstä viedäkseen sadan kilometrin päähän tuhkattavaksi. Me tyttäret haluamme olla itse pukemassa hänet arkkuun viimeiselle matkalleen.

Kirkkoherran virastossa virkailija etsii kiusaantuneena isän sinne toimittamaa viimeistä tahtoa hautaamisensa suhteen. Sitä ei löydy. Kuitenkin sen ja isän kertoman mukaan hänen tuhkansa tulee haudata äitimme haudan jalkopäähän. Nimenomaan jalkopäähän, sitä isä on muistanut usein tähdentää. Koskaan en rohjennut kysyä, miksi juuri niin.

Asiat alkavat järjestyä. Hautaan siunaamispäivä sovitaan kahden viikon päähän. Keskustelemme papin kanssa vielä siunaukseen liittyvistä asioista. Hänen kansliassaan on rauhallinen ja kiireetön tunnelma. Seurakunnan papilla on luontainen lahja kohdata kanssaihminen ja ihmisen suru. Hän saa olon tuntumaan hyvältä, jotenkin niin keventyneeltä. Tuntuu, kuin aurinko paistaisi taas raskaiden päivien jälkeen.

Hautajaiset. Isän tahto on, ettei sellaisia pidetä. Haudalla siunaustilaisuudessa olisivat vain lapset ja heidän perheensä.

Aikaa on viikko löytää kaksi veljemme jostain Ruotsista ja Norjasta. Toiset kaksi ovat Suomessa, joten heidät tavoittaa. Kirjoitan pojille kertoen isän kuolemasta ja ilmoittaen hautaamisajan ja – paikan. Sydämestäni toivon, että kirjeet osaisivat perille, sillä osoitteet ovat vanhoja, vuosien takaa.

Ryhdyn sisareni kanssa suunnittelemaan isän lempikukkasista kimppua arkun päälle. Siihen kelpuutetaan pienen ja hennon tammen oksan seuraksi mustaviinimarjapensaan oksa marjoineen, sekä kullankeltainen kultapallon kukinto. Ne ovat hänen omia kasvattamiaan. Tammikin näillä hämäläisillä leveyksillä. Aamulla kohtaisimme isän viimeisen kerran terveyskeskuksen kappelissa.

Samassa mieleen tulee hirvittävä ajatus, ehkei pappi siunaakaan isää tuhkattuna. Meillä ei ollut hänen kanssaan siitä mitään puhetta. Eikö vainaja tavallisesti siunata arkussa ja tuhkata vasta siunaamisen jälkeen?  Siskollani on asiaan vankka mielipiteensä.

- Mitä sellaisella haudanlepoon siunaamisella on virkaa, jos heti perään aletaan kuskata poltettavaksi kymmeniä kilometrejä ruumisautolla? Siitä on lepo ja rauha kaukana. Ja muista: kaksi tyttöä jaksavat kantaa kyllä uurnan, mutta neljä poikaa eivät pysty kantamaan arkkua!

On tietysti niinkin. En kuitenkaan rauhoitu, vaan rohkenen soittaa asiasta papille myöhään tuhkausta edeltävänä iltana. Hänelle sopii siunata isä tuhkauurnassaan. Hän ymmärtää isämme tahdon ja meidän tilanteemme.

Käperryn siskoni viereen nukkumaan. Levollisesti.

Aamulla olemme terveyskeskuksen kappelin oven takana. Sinne kaartaa myös kiiltävän musta auto, pieni siniristilippu lepattaen vienossa aamutuulessa. Autoa ajaa Hautaustoimistossa tapaamamme nuori nainen. Siirrämme autosta yhdessä ruumisarkun siirtoalustalle ja lähdemme kappeliin. Tärisen, en kuitenkaan palele.

Kylmiön kaksoisovet avataan. Siellä on useita vainajia. Yhdessä lapussa lukee isän nimi. Vedämme hänet ulos ja siirrämme arkun viereen. Isää peittää vielä sairaalan kertakäyttöinen valkea lakana.

Tunnen oloni araksi. Etsin ja löydän siskoni katseen ja olen valmis. Poistamme varoen lakanan. Alta paljastuvat isän harmaat, niin äärettömän rakkaat kasvot. Itku ei kysy lupaa. Se purskahtaa ryöppynä. Kyyneleet virtaavat kissapaitaa pukiessa. Yksi niistä putoaa isän kylmälle poskelle.  En pyyhi sitä pois, vaan jätän sen posken uurteeseen, ikään kuin muistoksi iäisyysmatkalle. Vielä jäähyväissuukot ja viimehyväilyt. Kamera on mukana ja tallennamme toinen toisemme jäähyväisiä jättämässä.

On aika sulkea kansi. Kierrämme sen yhdessä kiinni, toinen arkun toisessa päässä, toinen toisessa. Olemme sulkeneet isän arkkuun ja sydämiimme. Minulla on levollinen olo, kun katselen ruumisauton loittonemista ja pienen siniristilipun väräjämistä sen keulassa.

Ruumisautossa ei ole tilaa kahdelle saattajalle, joten joudumme saattamaan omalla autolla Mustan auton perässä.

Krematoriossa arkku siirretään autosta jonkinlaiseen aulaan. Vasta siinä katson tarkemmin ympärilleni ja hämmennyn. Tila on laaja, se muistuttaa varastoa. Varasto se tavallaan onkin! Siellä on ruumisarkkuja pitkässä rivissä. Tällaista en kuunaan kuvitellut näkeväni. Ei ollutkaan rauhallista huonetta, jossa omainen jättää lopullisesti rakkaansa. Ei huonetta, jossa kenties olisi ollut palava kynttilä ja kukkasia pöydällä. Kenties huoneen seinältä kuvittelin löytäväni taulun, jossa olisi ollut joku lohduttava raamatunlause. Tulimme suoraan siihen tilaan, josta arkku menee hihnaa myöten aikanaan uuniin.

Isä haetaan tänään. Minulla on käsivarsillani hänen oma, vanha fleecepuseronsa, tuoksua myöten. Kiedon sen vapisevin käsin vielä hivenen lämpimän uurnan ympärille, kun saan sen syliini. Ehkei virkailija ollut tottunut luovuttamaan tuhkauurnaa näin koruttomasti ja arkisesti, sen näki hänestä. Me toimimme mielestämme juuri niin kuin sydämemme ohjasi. Emme surreet vaatteilla ja vaikkemme veisanneet, niin aidolla herkkyydellä ja suurella rakkaudella, tuntien tilanteen ainutkertaisuuden, suljin isäni fleecen mutkassa syliini, aivan liki sydäntäni kotiin vietäväksi. On itsestään selvää, että uurnan paikka on hautaukseen asti kotona.  Se odottaa meidän kanssamme 10 päivää maan poveen pääsemistään.

Kotona uurna on kammarin pöydällä, äidin kutoman pellavaliinan päällä, isän ja äidin seinällä riippuvan vihkikuvan alla. Vieressä olevassa maljakossa ovat tuoreet, kauniit kultapallot. Nukun samassa huoneessa ja unta odotellessani katselen uurnaa, jonka kyljistä ikään kuin siniset linnut leijailisivat ikkunan säleverhojen läpi kuun sillalle.

On aika suunnitella hautaaminen. Isän viimeinen tahto oli, ettei hautajaisia, siis ei vieraita, vain omat saattamaan. Niin muodoin päädymme kokoontumaan lapsuudenkotiin siunaustilaisuuden jälkeen. Syömme yhdessä ja luemme surunvalitteluadressit, joita on tullut jokunen. Kaikki neljä veljeä on löytynyt ja he ovat saaneet viestin isän kuolemasta ja hautaan siunaamisajankohdasta. Arvaten joillakin heistä ei ole haudalle asiallista päälle pantavaa. Tosin vaatteet eivät mittaa surua, mutta on huomaavaista olla siististi pukeutunut.

Elokuinen hautajaispäivän aamu aukeaa koleana, mutta aurinkoisena. Sen päivän muisto haalistuu hitaasti, jos koskaan. Kotona vedetään siniristilippu puolitankoon. Se jää lepattelemaan alavireisesti saattajien lähtiessä kirkkomaalle

Aamu on kiireinen. Alkoholistiveljiä autetaan pukeutumisessa. Onneksi apu kelpaa ja sieltä täältä hankitut vaatteet ovat kutakuinkin sopivia. Parasta on kuitenkin, että he ovat selvin päin.

Otan isän uurnan kamarin pöydältä syliini. Katson pitkään pöydän yläpuolella olevaa vanhempieni vihkikuvaa, kuin ottaakseni äidinkin mukaan. Olemme ajallaan koossa kirkon pihamaalla. Nuorin veljistä kuitenkin puuttuu. Häntä ei näy. Pappi kertaa kanssamme lyhyesti tilaisuuden kulun ja kysyy, mitä virsiä veisattaisiin. Joukossa ei ole lauluihmisiä. Lopulta ehdotan ”Maa on niin kaunis”. Toiseksi ehkä ”Matkamies maan, lopulla matkaa nähdä sun saan…”. Siitä lähtien nuo virret ovat puhutelleet minua ja niistä on tullut erityisen rakkaita.

Sitten isän pieni saattojoukko kävelee papin perässä avoimen haudan äärelle. Isä siunataan tahtonsa mukaan ulkona eikä kirkossa, jottei kynnys muodostuisi kellekään liian korkeaksi.

Ilma on muuttunut puolittain pilviseksi enteillen jopa sadetta. Pappi puhuu lyhyesti, mutta kauniisti ja nyökkää minulle merkin, milloin on aika laskea uurna hautaan. Olemme sopineet, että isän uurna kulkee hänen jokaisen lapsensa käsien kautta, vanhemmalta nuorimmalle hautaan. Minä annan isän uurnassaan vanhemmalle veljelle, hänen käsistään sen ottaa seuraava ja jatkaa puolestaan eteenpäin. Yksi on poissa…..hän ei syystä tai toisesta voinut saapua isän haudalle. Siskoni saa isän viimeisenä. Sitten kuopus ja esikoinen, isän tytöt, kyykistymme yhdessä avoimen uurnahaudan ääreen ja laskemme varovasti hänet sinne, kyynelten ja lämpimien ajatusten saattelemana.

Pappi siunaa hänet haudan lepoon, äidin haudan jalkopäähän, sinne minne isän viimeinen tahto oli. Hän heittää kevyet mullat päälle. Silloin saattojoukon pienin havahtuu tilanteeseen ja huokaa kuuluvasti ja niin sydäntä särkevästi: Oi, voi! Ja toistamiseen: Oi, voi! Isompi lapsenlapsi on vain hämmentynyt. Hän katselee tarkkaan itkuisia kasvoja, ei kysy mitään, mutta etsii mielellään turvaa oman isänsä ja äitinsä kainalosta.

Isän lapsista vanhin poika saa kunnian heittää uurnan päälle ensimmäisen lapiollisen multaa, toinen poika seuraavan ja kolmas peittää haudan lopullisesti, tekee siihen kauniin pienen kummun, johon laskemme kukkasemme.

Itken. Tuskin pystyn näkemään itkultani mitään, se tulee syvältä ja vuolaasti.

Esikoisena lasken kauniin sini-valkoisen kukkavihkon yhdessä perheeni kanssa. Yritän itse lukea viime tervehdyksen, mutta se on vaikeaa. Sanat takertuvat. Liimautuvat.  Ne juuttuvat vain jonnekin, eivätkä tahdo millään tulla sanotuiksi. Ääni tärisee ja katkeilee, mutta haluan selviytyä itse.

Kiitos kaikesta isä.

add text, images, video, widgets, etc...

Aurinko paistaa täydeltä terältä, kun suljen työpaikkanani oven. Pohdiskelen mietteliäänä, miten pääsisin tähän aikaan päivästä kesämökille. Muu perhe on jo siellä ja haluaisin itsekin olla mukana.  Busseja ei pyhänä kulje. Tietenkin on mahdollisuus kävellä matka, mikä ei niin mahdotonta olisi, muttei sitä kymmentä kilometriä viitsisi helteellä patikoida.

Entäpä juna - juolahtaa mieleen, kun ohitan vanhaa asemarakennusta. Poikkean oitis sinne sisälle tarkistamaan aikataulua. Uudestakaupungista lähtisi juna juuri sopivasti puolen tunnin päästä Turkuun. Se sopisi mainiosti suunnitelmiini! 

En ole kuullut kenenkään matkustavan enää vuosikausiin junalla Uudestakaupungista Kalantiin. Mutta aseman seinällä lukee, että juna pysähtyy tarvittaessa Kalannin asemalla. Jututan asemamiestä vielä kuin vakuudeksi, että juna varmasti pysähtyisi siellä. Lipun saisin ostaa junassa.

Siirryn istuskelemaan ulos seinänvieruspenkille. Tuntuu oikein mukavalta tehdä jotain erilaista. Sitä juuri tämä vajaan kymmenen kilometrin matkanteko junassa epäilemättä olisi, vaikka päälle päätteeksi saisin kävellä vielä reilut kolme kilometriä, ennen kuin olisin perillä mökillä.

Onneksi sattuu olemaan  mukana markkoja lipun ostoon. Eletään vuotta 1982 tai -83, aikaa jolloin toki oli arkipäivää junareissut Uudenkaupungin ja Turun välillä.

Aurinko porottaa. Pitkään ei tarvitse odotella, kun junanlähettäjä tulee ulos. Kaupungista päin näkyy tulevan myös juna. Siirryn lähemmäksi raiteita ollakseni valmis hyppäämään vaunuun sen pysähdyttyä. Olen pukeutunut hyvin kesäisesti puna-valkopalloiseen minimekkoon, jossa on ohuet olkaimet ja jalassani on kristussandaalit. Näytän kaukaa katsoen luultavasti paljon nuoremmalta, mitä olenkaan. En tunne olevani neljäkymmentä, vaan paljon vähemmän, kun kuulen junanlähettäjän huutavan veturinkuljettajalle: ”Jätä tyttö Kalannin asemalla pois!” Tämä heilauttaa ikkunasta kättään merkiksi, että ymmärretty on.  Ja tyttö hyppää kyytiin.

Tuskin vaunun ovi sulkeutuu, kun juna jo nytkähtää liikkeelle. Alkaa kuulua melkoinen kolke. Kaivan markat kouraani, sillä arvaan, että ne tullaan rahastamaan pian. En vaivaudu istumapaikoillekaan asti, koska sinne päästyäni olisin jo poisjäämässä. Jään ovensuuhun seisomaan.

Tuttu tienoo näyttää peräti vieraalta junan ikkunasta katsottuna. Ratapientareet punoittavat horsmankukista. Maisema kokonaisuudessaan on hyvin kaunis, sitä ei voi olla ihailematta. Matka loppuu samassa, kun on oikeastaan päässyt alkuun. Juna alkaa hiljentää vauhtia ja edessäni näkyy vanha Kalannin asemarakennus. Ovi auki ja tyttö ulos.

Pihalla käännyn katsomaan veturiin päin ja sieltä ikkunasta kuljettaja vilkuttaa ikään kuin tehtävä suoritettu: Tyttö jätetty Kalannin asemalle.Rautatieväen ystävällinen palvelu teki muutaman minuutin junamatkastani mieleen jäävän.

Koulutyön loppuminen viisi – ja kuusikymmenluvun vaihteessa tiesi perheessämme isommille lapsille kotitöiden roimaa lisäystä. Maalaistalossa löytyy aina jotakin tehtävää, missä jo kymmenen ikäiset lapset voivat auttaa. Joutilaisuutta ei suvaittu. Tavallisesti isä oli suunnitellut koululaisten kesäloman ajalle jos jonkinlaista puuhaa.

Kevätjuhlapäivän sai toki viettää juhlana koko päivän ja olla uusissa vaatteissa ja lakerikengissä, mutta jo seuraavana aamuna alkoi arki.

Isä oli yhteismetsäläinen, jolla oli jokunen hehtaari omaa metsää. Yleensä hän kovalla raatamisella repi rahat metsästä, kun oli tarvis toteuttaa jotain suurempaa hankintaa. Kenties häntä arvosteltiin kylillä nurjasti ahneesta metsänsä myymisestä, mutta hän myös hoiti metsiään. Raivasi, vesasi ja teki taimi-istutuksia.

Tilauksesta oli nytkin tullut tuhatmäärin kuusentaimia istutettavaksi heti kesän alussa. Tällä kertaa isän mielestä lapset olivat tarpeeksi isoja pystyäkseen siihen työhön.

Isä esitteli suunnitelmansa ensimmäisenä lomapäivänä. Me kolme vanhempaa lasta, kaksospojat ja minä, tyttö innostuimme aluksi kovasti. Ei tarvitse ainakaan olla nuorempien sisarusten vahtina eikä hoitajana, kun on tekemässä oikeaa työtä. Maksusta ei ollut puhetta, eikä meillä kodin töistä ruukattukaan maksaa mitään. Ne kuuluivat itsestään selvyytenä kaikille.

Isä ei ollut mikään orjapiiskuri. Ilmeisesti hän oli suunnitellut aivan sopivan määrän jokaiselle päiväurakaksi.

Ensimmäisenä aamuna saimme perinpohjaisen opastuksen kuusentaimien käsittelystä. Niitä ei saanut runnoa, eikä jättää kuivilleen. Jokainen sai pärekoppaansa taimia ja tukevamman kuokan, mitä pelkkä perunakuokka on. Metsässä itse kullekin annettiin oma alue ja neuvot, miten tiheästi kuuset tuli istuttaa. Isä näytti kädestä pitäen, kuinka taimelle kaivetaan kuoppa, kuinka se sinne pistetään juuret hieman vinoon syvälle päin ja miten maa tiivistetään taimen ympärillä.

Aloitimme istuttamisen. Jonkun aikaa isä tarkkaili työn sujumista ja kun huomasi, että neuvot olivat menneet perille, jätti jälkikasvunsa itsenäisesti arvokkaaseen työhön.

Taimet pääsivät toinen toisensa perästä metsän muhevaan multaan. Täydennyksiä haettiin kotoa, missä pikku kuuset olivat viileässä ja kosteassa.

Vähän väliä isä kävi tarkastuskäynnillä. Kuljeskeli henkselihousuissaan ja jatsareissaan, kuin johtaja ikään. Kokeili joskus jopa tukistaa kuusentainta todetakseen, onko istutettu riittävän napakasti. Kiitettävästi olimme asian kuitenkin ymmärtäneet.

Istutusta jatkui useita päiviä. Työ alkoi tuntua raskaalta kesän helteessä ja pikkuhiljaa nuori työväki laiskui. Viimein tuntui, että joka paikassa tuli vain kivi kuokkaa vastaan. Selkiä rupesi väsyttämään jo aamusta. Lopulta kunnon sadepäivä tuli kuin tilauksesta antamaan uurastajille vapaapäivän.

Mutta kuusentaimia riitti. Työ maistui jo kirjaimellisesti puulta. Silloin tällöin rupesi tipahtamaan jokunen taimi nipusta, ikään kuin huomaamatta. Poikien moraali salli ensinnä jättää taimia nipussa halkopinon alle piiloon. Lopulta me kaikki fuskasimme niin rumasti taimia hukkaan. Se oli todella ajattelematonta.

Tietenkin isä löysi osan piilotetuista taimista. Satikutia tuli, mutta myös taukoa istuttamiseen. Torumisen päälle meidän oli etsittävä pitkin metsää kaikki piilotetut taimet. Ne tuotiin kotiin elvytykseen ja osa niistä virkistyi. Vannottiin kuin yhdestä suusta, ettei ikinä enää tehtäisi niin.

Eivät kesäpäivät aivan täynnä kuusentaimia olleet. Kyllä iltapäivisin oli mukava päästä uimaankin. Rantaan saattoi mennä metsäpolkuja pitkin. Se oli kiehtova reitti. Kolmikko kirmasi joka päivä uimaan, oli päivä aurinkoinen tahi ei. Ei myöskään kyllästytty siihen leikkiin, kuka ehtii ensin. Meno oli sen mukaista, aivan villiä.

Takaisin ei enää ollut kiire. Paluumatka oli mukavaa vetelehtimistä. Kerran oli molemmille pojille sattunut edellisjouluna saamansa linkkuveitset mukaan. Aluksi he sivaltelivat polun vierustan korkeilta heiniltä kukinnot katki, sitten toinen keksi mennä metsään linkkarin kanssa. Ennen pitkää alkoi istutettujen kuustentainten niskat katketa. Pikku kuusia löytyi juuri samanlaiselta etäisyydeltä toisistaan, mitä itsekin olimme istuttaneet vasta kotimetsään. Niiltä oli äärimmäisen kiva sivaltaa latvat. Pojat innostuivat ja taimia katkesi, mutta tyttönä itselläni ei ollut linkkuveistä ja ajan oloon koko touhu alkoi näyttää kerrassaan pahalta. Uhkasin kannella kotona, jos leikki ei loppuisi.

Kielsin ja kielsin, mutta siskon sanat kaikuivat kuuroille korville. Parasta oli lähteä juoksuun toteuttamaan uhkaamansa kantelua. Se tepsi ja pian sain velipojat pinkaisemaan perään, sekä aimo rökityksen, jos inahdankaan asiasta kotona.

Olo oli muutaman päivän hyvin syyllinen ja vaisu. Kuusentainten istutus jatkui ja sujui kaikilta jälleen asiallisesti ja mukisematta.

Oltiin päivällispöydässä, kun naapurin isäntä ilmestyi tupaan. Hyvän päivän jälkeen hän rupesi kyselemään, onko talon nuori väki kulkenut hänen metsänsä läpi uimarannalle.  Ja toiseksi, tietääkö joku, miksi siellä on yli sata kuusentainta ilman latvaa? Syylliset olivat vaiti. Tiukan tivauksen jälkeen oli kumminkin tunnustettava, että uimassa oltiin käyty useampana päivänä.

Tunnustaa piti sekin, miten taimet olivat menettäneet latvansa. Isä ja naapurin isäntä määräsivät yhdessä rangaistuksen. Saimme mennä istuttamaan omista taimistamme tuhottujen tilalle uudet. Sabotaasivälineet otettiin pois, kun niitä ei kuulemma osattu käyttää oikein.

Isä oli suunnitellut maksaa meille hiukan taimien istutuksesta, mutta loppurätingeissään hän vähensi naapurin metsään istutettujen taimien hinnan. Oli aivan oikein, että tihutyöstä joutui vastaamaan.

 Aloitin kansakouluni 50-luvun alkuvuosina. Silloin tavallisesti pyrittiin oppikouluun neljännen luokan jälkeen. Maaseudun syrjäkyliltä mahdollisuus jatkaa opintoja ei ollut suinkaan kaikille halukkaille itsestään selvyys. Se oli usein rahakysymys, sillä perheen maksettavaksi tuli silloin lukukausimaksut ja kirjamaksut. Oppikouluja ei edes ollut joka maaseutukunnassa, joten matkakustannuksia tulisi myös. Kansakoulussa tarjottiin tuolloin lämmintä ruokaa, usein keittoja ja puuroja, mutta se etuisuus puuttui oppikouluilta ja vähävarainen perhe joutui näin ollen puntaroimaan lastensa koulutusmahdollisuutta jonkin verran myös taloudelliselta puolelta.

Neljännen luokan jälkeen meistä siis muutama oppilas pyrki ja pääsi oppikouluun, heistä pari tyttöä. Silloin sain valtavan kipinän. En rohjennut ottaa haavettani kotona puheeksi pitkään aikaan. Vasta kuudennen luokan kevätpuolella kerroin, että mieleni tekee kovasti oppikouluun. Isä ja äiti ymmärsivät kuitenkin esikoistyttönsä innostuksen opin tielle. Innoissani puhelin asiasta myös opettajalle, joka hankki harjoitusvihkosen, jotta pääsisin etukäteen vähän tutustuman, minkälaista tietoa ja taitoa pääsykokeissa vaadittaisiin.

Pelkäsin kuitenkin, miten minun mahtaa käydä, sillä satuin kuulemaan isän ja äidin pohdiskelua oppikouluasiastani. Rahan puute nousi päällimmäiseksi. Mistä ne ylimääräiset pennoset revittäisiin. Ja koulumatka venyisi kolmenkymmenen kilometrin mittaiseksi, jaksaako tyttö kulkea sitä, kun linja-autollekin on ensin poljettava polkupyörällä seitsemän kilometriä aamua iltaa. Polkupyöräkin tulisi hankkia ja koulupäivistä venyy varmasti pitkiä.

Sydänalassani tuntui sanomattoman hyvältä, kun vanhemmat antoivat minulle mahdollisuuden edes yrittää. Antoivat mahdollisuuden siitäkin huolimatta, vaikka naapurin mies tykkäsi isän kanssa keskustellessaan, ettei tyttölapsia kannata kouluttaa. Miehelle ne menevät ja kohta on lapsilauma helmoissa.

Kävin pyrkimässä kouluun naapurikunnassa. Isän kanssa sinne mentiin ja yhdessä jännitettiin tulosta. Minut kelpuutettiin oppikoululaiseksi hyvin onnistuneella pääsykokeella. Koko kesän odotin kuumeisesti koulun  alkua, olin niin onnellinen.

Minulle etsittiin ja löytyikin alivuokralaisasunto, ettei tarvitsisi kulkea pitkää koulumatkaa. Siellä  tuli olla aivan omassa ruokataloudessa. Eihän se pitemmän päälle onnistunut, sillä en 12-vuotiaana pystynyt huolehtimaan päivittäisistä aterioiden valmistamisesta. Tuli kova paikka eteen, lopettaako koulu vai yrittää jatkaa kotoa käsin.

En tahtonut antaa millään periksi. Isä suostui hankkimaan minulle käytetyn polkupyörän ja rupesin polkemaan 7 kilometrin matkaa linja-autolle. Aamulla kouluun piti lähteä jo ennen puolta seitsemää, että ennätti autolle ja monesti päivä oli pulkassa vasta illalla kuuden aikaan. Koulutaival oli rankkaa syksyn pimeillä ja talven lumikeleillä. Ei ihme, jos isä yritti aina, jos suinkin mahdollista tehdä myllyreissunsa siten, että pääsin kotimatkan hevoskyydillä. Ne kerrat olivat mieleenpainuvan mukavia. Joskus isä joutui pimeän aikaan aamuisin saattamaan asumattoman tienoon ohi, varsinkin pilkkopimeät pelottivat. Ja äiti kantoi sydämessään huolta, joka helpotti vasta, kun hän kuuli pyörän kolahtavan tuvan seinää vasten. Luojalle kiitos, että tyttö tuli tänäänkin ehjänä kotiin.

Sisukkuudella nuo kouluvuodet menivät. Vasta vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt antaa täysin arvoa vanhemmilleni, jotka kotimme aineellisesta niukkuudesta huolimatta mahdollistivat oppikoulun käyntini.

Ylioppilasjuhlassani moni kyläläinen onnitellessaan kertoi miettineensä, miten ihmeessä minä sen urakkani vein päätökseen. He olivat siinä oman arkensa sivussa seuranneet edesottamuksiani. Vieläkin liki viisikymmentä vuotta myöhemmin saattaa joku sen ajan naapureista ottaa puheeksi koulu-urakkani, selvää ihailua äänessään. Tunnen silloin olevani reipas, koko kylän tyttö.

Opiskeluni jatkui myöhemmin sairaanhoitoalalla. Valmistuttuani työsarkaa on piisannut. Kaikessa elämäni varrella tapahtuneessa minua on auttanut peräänantamaton sisukkuus, jonka koen saaneeni arvokkaana lahjana ja jonka myös olen osannut ottaa vahvaksi voimavarakseni.               

  Lieneekö tulossa riukuaitojen uusi tuleminen? Ainakin niitä on ruvennut näkymään entistä enemmän. Myös erilaisia riukuaidan muunnelmia näkee, kuten risuaitaa ja vanhoista heinäseipäistä tehtyjä aitoja. Eri puolella Suomea rakennetaan aita hiukan eri malliin. Jossain päin pistetään aitapuut melko vinosti pystyyn, jossain toisaalla taas lähes vaakasuoraan. Osittain se riippuu varmasti aidaspuiden pituudesta.

Hyvin rakennettu riukuaita on kaunis. Tietenkin sen paikka tulee valita hyvin, että se sopii ympäristöön, kuin olisi iät ja ajat ollut siinä.

Minulle tuli sattumoisin kesäloma-ohjelmaan riukuaidan teon opetteleminen. Kun sen tekee itse kaikkia vaiheita myöten, ehkä sen muistaa varmimmin ja pystyy myös rakentamaan, jos on tarve.

Opettajina oli kaksi lapsuuden kotikylän miestä, joilta on aikoinaan aitaa syntynyt kilometrikaupalla. Taito ei ollut kumminkaan ruosteessa.

Ensin on suunniteltava aidan korkeus ja pituus ja  kerättävä tarveaineet:

- aidasriukuja. Kuusi on tähän tarkoitukseen sopiva puu. Se on tarpeeksi sitkeä ja kestävä. Koivusta ei kannata aitaa tehdä. Toisaalta sanotaan, että haapa olisi kestävin, jos sitä olisi vain riittävästi saatavilla.

-vitsaksia sitomiseen. Noin metrin mittaisia pikku kuusia tarvitaan paljon. Ne halkaistaan vitsaksiksi, siis sitomaan pystypuut toisiinsa. Päähän voi jättää halutessa pienen oksatupsun. Vitsakset eivät saa kuivua, silloin ne katkeavat helposti. Työ onnistuu vain joko tuoreilla tai liotetuilla vitsaksilla.

-pystyaidaksiksi valitaan sopivan korkuista, eikä liian paksua kuusta. Tyvet veistetään ja poltetaan tai käsitellään muuten niin, etteivät heti lahoa.

Tietenkin työssä tarvitaan koko ajan kirvestä, rautakankea ja puukkoa sekä hyvää silmää katsomaan, minkä pituinen ja paksuinen riuku kulloinkin pistetään aitaan. Paksuimmat riuut halkaistaan, joko kirveellä tai nykyisin jo moottorisahalla. Juuri eripaksuiset ja väliin halkaistut riuut antavat elävyyttä aidalle.

Ensimmäistä riukua ei kannata laittaa aivan maata vasten. (esim. kivi alle estää lahoamisen liian aikaisin.)

Pystypuut  pitää iskeä maahan aitalinjan kahta puolta niin liki, että riuku sopii hyvin väliin. 

Seuraavat pystypuut noin 1.5-2m päähän edellisistä. Tosin jos on käytettävissä kovin lyhyttä riukua, niin pystyriukujen väli täytyy olla silloin lyhyempi.

Pystypuut sidotaan vitsaksella, joka kiedotaan puiden ympäri, lopuksi kahdeksikona siten, että vitsaksen tyvi saadaan väännettyä puiden väliin. Se lukittuu siihen hyvin ja kuivuessaan sidosta on miltei mahdoton purkaa ehjänä.

Aidaksia voi laittaa sidosten väliin ehkä 2-3, eikä kaikkia aloituksia saa tehdä samasta kohtaa.

Sitten toiset sidokset ja taas aidakset, näin nostetaan aita halutulle korkeudelle. Tavallisemmin tarvitaan 3-4sidosta korkeussuunnassa.

Jos halutaan oikein tukeva ja napakka aita, silloin tarvitaan myös tukiaidakset. Ne sidotaan ylimpään sidokseen aidan molemmin puolin. Aikoinaan  näin varmistettiin, ettei aita kaatunut, vaikka laitumella olevat lehmät, hevoset tai lampaat olisivat sitä kuinka puskeneet.

Riukuaidasta saa siis todella  tukevan. Kyllä sen sisällä nykyajan hevonenkin hyvin pysyy.

Sopivaa aidan korkeutta voi etsiä esim. sovittamalla riukuja etukäteen. Näin se löytyy.

Joskus riuut sopivat paikalleen paremmin tyvi toiseen suuntaan mitä edellinen tai peräti on vaihdettava koko riuku pitempään tai kenties lyhyempään, miten vain kulloinkin parhaimmalta näyttää.

Lopputuloksena on kaunis kokonaisuus, tukeva ja siisti riukuaita.

Mielenkiintoista, että Uudenkaupungin kansalaisopiston ohjelmaan oli sisällytetty tänä vuonna – riukuaitakurssi- Pyhämaassa.      

Istun totisena tuolihississä killuen maan ja taivaan välillä ja tärisen hirvittävästi pelosta. Vielä hetki sitten ihailin  iltapäivän auringossa kylpevää Alppimaisemaa ja siemailin kuumaa minttukaakaotani rennon tunnelmallisessa Alppiravintolassa. Ja sitten.  No, sitten oli puhe ottaa suunta huipulta Kitzbuhelin ala-asemalle ja kas vain, minä eksyin. Jäin jälkeen, tai lykkäsin itseni liiaksi edelle, kun toiset ehkä vielä suunnittelivat reittivalintaa alas kylään. En siis ollut kuulolla. Miten monesti mieheni onkaan yrittänyt opastaa minulle malttia  rinteessä ja tässä sitä taas  oltiin. Eikä taskussa edes rinnekarttaa!

Yhtäkkiä Alpit olivat muuttuneet suureksi ahdistukseksi.  Ajauduin harhaan ja olen nousemassa hissillä sinnepäin, mistä hetki sitten oli sujuteltu leppoisasti äskeiseen taukopaikkaan. Vieressä istuu kaksi saksaa puhuvaa nuorta naista. Heillä tuntuu olevan harmittavan lystiä, siinä missä oma hissimatkani muodostuu tuskalliseksi painajaiseksi.. En rohkene ajatellakaan, miten ihmeessä tästä selviän omieni joukkoon.  Hissituolin kiikkuessa korkealla, saatoin nähdä vielä vilauksen mieheni selkämyksestä. Hän ja muu lasketteluporukka olivat kaukana. Olo tuntuu entistäkin surkeammalta hypätessäni tuolista pois.

Nojaan sauvoihin, sillä tarvitsen tuumaustaukoa.  On talvi –85, eikä kännykät kovinkaan tavallisia jokanaisen tai -miehen taskussa, ei siis mitään mahdollisuutta saada yhteyttä ryhmään. Ilmeisesti siellä oltiin jo huomattu, kuinka minulle kävi. Tuolla hetkellä lähetin Luojalleni kainon pyynnön, että mieheni pysyisi vain ryhmässä, olihan siinä mukana myös 12-vuotias poikamme. Toivottavasti hän ei jäisi mihinkään odottelemaan minua. Tiesin, että hän on huolestunut ja samalla harmistunut, sillä minulle tahtoo sattua ja tapahtua.

Ryhdistäydyn. Katselen orpona rinnekarttaa, siitä paljoakaan  ymmärtämättä. Lohdutan itseäni hitusen sillä tiedolla, että ymmärrän kuitenkin saksaa sanan tai pari. Osaan sen verran sitä puhuakin, jos on pakko. 

Lykkään sukset vauhtiin. Laskettelen rinteen alas ja hissillä taas ylös. Ensimmäistä kertaa pyyhällän hissiltä suoraan rinnekarttojen luo. Tutustun niihin huolella ja rinteitä viiletellessäni hoen ajatuksissani vain: Osaan kyllä! Osaan kyllä bussiasemalle. Älkää turhia hätäilkö, osaan, osaan, osaan kyllä. Löydän autolle. Tsemppiä!!

Yritän kaivaa telepatiaa avuksi. Parisen tuntia laskettelen koko ajan täysillä ja itseäni rohkaisten. Olen lopulta jossakin ala-asemalla, mutta rinnekartan mukaan kaukana Kitzbuhelistä. Onneksi muutamia hiihtobusseja on vielä lähdössä sinne, vaikka ilta tekee tuloaan.

Onnittelen itseäni, kun tökkään sukset bussin takatelineeseen. Vilkaisen vielä sisään mennessä, että bussin keulalla luki Kitzbuhel. Oli siinä kyltissä jotain muutakin, mikä ei minua tohkeissani kiinnostanut.

Vaan olisi pitänyt kiinnostaa! Vartin kuluttua hoksaan, miten bussi kääntyy väärään suuntaan, johonkin Aschaniin päin. Apua! Nyt ovat ripeät otteet tarpeen. Hädissäni yritän kysellä kuljettajalta, miksei bussi aja Kitzbuheliin. Tulen lopulta ymmärretyksi. Lopulta bussinkuljettaja soittaa jollekulle, ilmeisesti juuri Kitzbuhelin bussinkuljettajalle ja pyytää minua sitten hyppäämään autosta pois ja odottamaan.

 Odottelu hermostuttaa. Selvähän se, paikassa ei ole pysäkin merkkiä, ei näy taloja, on vain metsäinen maantietaival.  Vilkuilen vähän väliä kelloa, sillä pelkään omieni jättävän minut. Aamulla majapaikasta lähtiessä oli sovittu jämptit ajat, kuin myös, jos ne ei passaa, sopii ajaa taksilla perästä majapaikkaan.  Kovin kallista näyttää olevan tulossa tästä reissusta, vaikken tarkkaan tiedäkään, mitkä ovat taksien taksat muutaman kymmenen kilometrin ajosta.

Viimein linja-auto tuli. Se on tupaten täynnä ja minut pyydetään pomppaamaan suksineni sisään. Ei ollut ehkä tavallista, että kesken matkaa  poimitaan joku.

Hämärtää, kun bussi kääntyy vihdoin Kitzbuhelin parkkipaikalle.  Murehdin kovasti, miten löytäisin oman matkabussimme ajoissa. Huokaus toisensa perään lähtee hämärtyvään iltaan. Huokaus, että oma, kulta, rakas mieheni olisi vastassa eksynyttä lammasta.

Ja hän on! Seisoo vilkuilemassa ympärilleen ja bongaa kohta minut.  Siinä hänen karhunsyleilyssään tunnen hänen olevan yhtä huojentunut kuin olen itsekin. Ei sanonut moitteen sanaa, vaikka olisi voinut. Itku pyrkii väkisin silmäkulmaan pelkästä helpotuksesta.

Loppu hyvin, kaikki hyvin eli seikkailu Itävallan Alpeilla oli niin opettavainen, etten sen koommin ole harhaan lasketellut.