Elämän kultalankaa

Kesäinen junamatka

Aurinko paistaa täydeltä terältä, kun suljen työpaikkanani oven. Pohdiskelen mietteliäänä, miten pääsisin tähän aikaan päivästä kesämökille. Muu perhe on jo siellä ja haluaisin itsekin olla mukana.  Busseja ei pyhänä kulje. Tietenkin on mahdollisuus kävellä matka, mikä ei niin mahdotonta olisi, muttei sitä kymmentä kilometriä viitsisi helteellä patikoida.

Entäpä juna - juolahtaa mieleen, kun ohitan vanhaa asemarakennusta. Poikkean oitis sinne sisälle tarkistamaan aikataulua. Uudestakaupungista lähtisi juna juuri sopivasti puolen tunnin päästä Turkuun. Se sopisi mainiosti suunnitelmiini! 

En ole kuullut kenenkään matkustavan enää vuosikausiin junalla Uudestakaupungista Kalantiin. Mutta aseman seinällä lukee, että juna pysähtyy tarvittaessa Kalannin asemalla. Jututan asemamiestä vielä kuin vakuudeksi, että juna varmasti pysähtyisi siellä. Lipun saisin ostaa junassa.

Siirryn istuskelemaan ulos seinänvieruspenkille. Tuntuu oikein mukavalta tehdä jotain erilaista. Sitä juuri tämä vajaan kymmenen kilometrin matkanteko junassa epäilemättä olisi, vaikka päälle päätteeksi saisin kävellä vielä reilut kolme kilometriä, ennen kuin olisin perillä mökillä.

Onneksi sattuu olemaan  mukana markkoja lipun ostoon. Eletään vuotta 1982 tai -83, aikaa jolloin toki oli arkipäivää junareissut Uudenkaupungin ja Turun välillä.

Aurinko porottaa. Pitkään ei tarvitse odotella, kun junanlähettäjä tulee ulos. Kaupungista päin näkyy tulevan myös juna. Siirryn lähemmäksi raiteita ollakseni valmis hyppäämään vaunuun sen pysähdyttyä. Olen pukeutunut hyvin kesäisesti puna-valkopalloiseen minimekkoon, jossa on ohuet olkaimet ja jalassani on kristussandaalit. Näytän kaukaa katsoen luultavasti paljon nuoremmalta, mitä olenkaan. En tunne olevani neljäkymmentä, vaan paljon vähemmän, kun kuulen junanlähettäjän huutavan veturinkuljettajalle: ”Jätä tyttö Kalannin asemalla pois!” Tämä heilauttaa ikkunasta kättään merkiksi, että ymmärretty on.  Ja tyttö hyppää kyytiin.

Tuskin vaunun ovi sulkeutuu, kun juna jo nytkähtää liikkeelle. Alkaa kuulua melkoinen kolke. Kaivan markat kouraani, sillä arvaan, että ne tullaan rahastamaan pian. En vaivaudu istumapaikoillekaan asti, koska sinne päästyäni olisin jo poisjäämässä. Jään ovensuuhun seisomaan.

Tuttu tienoo näyttää peräti vieraalta junan ikkunasta katsottuna. Ratapientareet punoittavat horsmankukista. Maisema kokonaisuudessaan on hyvin kaunis, sitä ei voi olla ihailematta. Matka loppuu samassa, kun on oikeastaan päässyt alkuun. Juna alkaa hiljentää vauhtia ja edessäni näkyy vanha Kalannin asemarakennus. Ovi auki ja tyttö ulos.

Pihalla käännyn katsomaan veturiin päin ja sieltä ikkunasta kuljettaja vilkuttaa ikään kuin tehtävä suoritettu: Tyttö jätetty Kalannin asemalle.Rautatieväen ystävällinen palvelu teki muutaman minuutin junamatkastani mieleen jäävän.

Koulutyön loppuminen viisi – ja kuusikymmenluvun vaihteessa tiesi perheessämme isommille lapsille kotitöiden roimaa lisäystä. Maalaistalossa löytyy aina jotakin tehtävää, missä jo kymmenen ikäiset lapset voivat auttaa. Joutilaisuutta ei suvaittu. Tavallisesti isä oli suunnitellut koululaisten kesäloman ajalle jos jonkinlaista puuhaa.

Kevätjuhlapäivän sai toki viettää juhlana koko päivän ja olla uusissa vaatteissa ja lakerikengissä, mutta jo seuraavana aamuna alkoi arki.

Isä oli yhteismetsäläinen, jolla oli jokunen hehtaari omaa metsää. Yleensä hän kovalla raatamisella repi rahat metsästä, kun oli tarvis toteuttaa jotain suurempaa hankintaa. Kenties häntä arvosteltiin kylillä nurjasti ahneesta metsänsä myymisestä, mutta hän myös hoiti metsiään. Raivasi, vesasi ja teki taimi-istutuksia.

Tilauksesta oli nytkin tullut tuhatmäärin kuusentaimia istutettavaksi heti kesän alussa. Tällä kertaa isän mielestä lapset olivat tarpeeksi isoja pystyäkseen siihen työhön.

Isä esitteli suunnitelmansa ensimmäisenä lomapäivänä. Me kolme vanhempaa lasta, kaksospojat ja minä, tyttö innostuimme aluksi kovasti. Ei tarvitse ainakaan olla nuorempien sisarusten vahtina eikä hoitajana, kun on tekemässä oikeaa työtä. Maksusta ei ollut puhetta, eikä meillä kodin töistä ruukattukaan maksaa mitään. Ne kuuluivat itsestään selvyytenä kaikille.

Isä ei ollut mikään orjapiiskuri. Ilmeisesti hän oli suunnitellut aivan sopivan määrän jokaiselle päiväurakaksi.

Ensimmäisenä aamuna saimme perinpohjaisen opastuksen kuusentaimien käsittelystä. Niitä ei saanut runnoa, eikä jättää kuivilleen. Jokainen sai pärekoppaansa taimia ja tukevamman kuokan, mitä pelkkä perunakuokka on. Metsässä itse kullekin annettiin oma alue ja neuvot, miten tiheästi kuuset tuli istuttaa. Isä näytti kädestä pitäen, kuinka taimelle kaivetaan kuoppa, kuinka se sinne pistetään juuret hieman vinoon syvälle päin ja miten maa tiivistetään taimen ympärillä.

Aloitimme istuttamisen. Jonkun aikaa isä tarkkaili työn sujumista ja kun huomasi, että neuvot olivat menneet perille, jätti jälkikasvunsa itsenäisesti arvokkaaseen työhön.

Taimet pääsivät toinen toisensa perästä metsän muhevaan multaan. Täydennyksiä haettiin kotoa, missä pikku kuuset olivat viileässä ja kosteassa.

Vähän väliä isä kävi tarkastuskäynnillä. Kuljeskeli henkselihousuissaan ja jatsareissaan, kuin johtaja ikään. Kokeili joskus jopa tukistaa kuusentainta todetakseen, onko istutettu riittävän napakasti. Kiitettävästi olimme asian kuitenkin ymmärtäneet.

Istutusta jatkui useita päiviä. Työ alkoi tuntua raskaalta kesän helteessä ja pikkuhiljaa nuori työväki laiskui. Viimein tuntui, että joka paikassa tuli vain kivi kuokkaa vastaan. Selkiä rupesi väsyttämään jo aamusta. Lopulta kunnon sadepäivä tuli kuin tilauksesta antamaan uurastajille vapaapäivän.

Mutta kuusentaimia riitti. Työ maistui jo kirjaimellisesti puulta. Silloin tällöin rupesi tipahtamaan jokunen taimi nipusta, ikään kuin huomaamatta. Poikien moraali salli ensinnä jättää taimia nipussa halkopinon alle piiloon. Lopulta me kaikki fuskasimme niin rumasti taimia hukkaan. Se oli todella ajattelematonta.

Tietenkin isä löysi osan piilotetuista taimista. Satikutia tuli, mutta myös taukoa istuttamiseen. Torumisen päälle meidän oli etsittävä pitkin metsää kaikki piilotetut taimet. Ne tuotiin kotiin elvytykseen ja osa niistä virkistyi. Vannottiin kuin yhdestä suusta, ettei ikinä enää tehtäisi niin.

Eivät kesäpäivät aivan täynnä kuusentaimia olleet. Kyllä iltapäivisin oli mukava päästä uimaankin. Rantaan saattoi mennä metsäpolkuja pitkin. Se oli kiehtova reitti. Kolmikko kirmasi joka päivä uimaan, oli päivä aurinkoinen tahi ei. Ei myöskään kyllästytty siihen leikkiin, kuka ehtii ensin. Meno oli sen mukaista, aivan villiä.

Takaisin ei enää ollut kiire. Paluumatka oli mukavaa vetelehtimistä. Kerran oli molemmille pojille sattunut edellisjouluna saamansa linkkuveitset mukaan. Aluksi he sivaltelivat polun vierustan korkeilta heiniltä kukinnot katki, sitten toinen keksi mennä metsään linkkarin kanssa. Ennen pitkää alkoi istutettujen kuustentainten niskat katketa. Pikku kuusia löytyi juuri samanlaiselta etäisyydeltä toisistaan, mitä itsekin olimme istuttaneet vasta kotimetsään. Niiltä oli äärimmäisen kiva sivaltaa latvat. Pojat innostuivat ja taimia katkesi, mutta tyttönä itselläni ei ollut linkkuveistä ja ajan oloon koko touhu alkoi näyttää kerrassaan pahalta. Uhkasin kannella kotona, jos leikki ei loppuisi.

Kielsin ja kielsin, mutta siskon sanat kaikuivat kuuroille korville. Parasta oli lähteä juoksuun toteuttamaan uhkaamansa kantelua. Se tepsi ja pian sain velipojat pinkaisemaan perään, sekä aimo rökityksen, jos inahdankaan asiasta kotona.

Olo oli muutaman päivän hyvin syyllinen ja vaisu. Kuusentainten istutus jatkui ja sujui kaikilta jälleen asiallisesti ja mukisematta.

Oltiin päivällispöydässä, kun naapurin isäntä ilmestyi tupaan. Hyvän päivän jälkeen hän rupesi kyselemään, onko talon nuori väki kulkenut hänen metsänsä läpi uimarannalle.  Ja toiseksi, tietääkö joku, miksi siellä on yli sata kuusentainta ilman latvaa? Syylliset olivat vaiti. Tiukan tivauksen jälkeen oli kumminkin tunnustettava, että uimassa oltiin käyty useampana päivänä.

Tunnustaa piti sekin, miten taimet olivat menettäneet latvansa. Isä ja naapurin isäntä määräsivät yhdessä rangaistuksen. Saimme mennä istuttamaan omista taimistamme tuhottujen tilalle uudet. Sabotaasivälineet otettiin pois, kun niitä ei kuulemma osattu käyttää oikein.

Isä oli suunnitellut maksaa meille hiukan taimien istutuksesta, mutta loppurätingeissään hän vähensi naapurin metsään istutettujen taimien hinnan. Oli aivan oikein, että tihutyöstä joutui vastaamaan.

 Aloitin kansakouluni 50-luvun alkuvuosina. Silloin tavallisesti pyrittiin oppikouluun neljännen luokan jälkeen. Maaseudun syrjäkyliltä mahdollisuus jatkaa opintoja ei ollut suinkaan kaikille halukkaille itsestään selvyys. Se oli usein rahakysymys, sillä perheen maksettavaksi tuli silloin lukukausimaksut ja kirjamaksut. Oppikouluja ei edes ollut joka maaseutukunnassa, joten matkakustannuksia tulisi myös. Kansakoulussa tarjottiin tuolloin lämmintä ruokaa, usein keittoja ja puuroja, mutta se etuisuus puuttui oppikouluilta ja vähävarainen perhe joutui näin ollen puntaroimaan lastensa koulutusmahdollisuutta jonkin verran myös taloudelliselta puolelta.

Neljännen luokan jälkeen meistä siis muutama oppilas pyrki ja pääsi oppikouluun, heistä pari tyttöä. Silloin sain valtavan kipinän. En rohjennut ottaa haavettani kotona puheeksi pitkään aikaan. Vasta kuudennen luokan kevätpuolella kerroin, että mieleni tekee kovasti oppikouluun. Isä ja äiti ymmärsivät kuitenkin esikoistyttönsä innostuksen opin tielle. Innoissani puhelin asiasta myös opettajalle, joka hankki harjoitusvihkosen, jotta pääsisin etukäteen vähän tutustuman, minkälaista tietoa ja taitoa pääsykokeissa vaadittaisiin.

Pelkäsin kuitenkin, miten minun mahtaa käydä, sillä satuin kuulemaan isän ja äidin pohdiskelua oppikouluasiastani. Rahan puute nousi päällimmäiseksi. Mistä ne ylimääräiset pennoset revittäisiin. Ja koulumatka venyisi kolmenkymmenen kilometrin mittaiseksi, jaksaako tyttö kulkea sitä, kun linja-autollekin on ensin poljettava polkupyörällä seitsemän kilometriä aamua iltaa. Polkupyöräkin tulisi hankkia ja koulupäivistä venyy varmasti pitkiä.

Sydänalassani tuntui sanomattoman hyvältä, kun vanhemmat antoivat minulle mahdollisuuden edes yrittää. Antoivat mahdollisuuden siitäkin huolimatta, vaikka naapurin mies tykkäsi isän kanssa keskustellessaan, ettei tyttölapsia kannata kouluttaa. Miehelle ne menevät ja kohta on lapsilauma helmoissa.

Kävin pyrkimässä kouluun naapurikunnassa. Isän kanssa sinne mentiin ja yhdessä jännitettiin tulosta. Minut kelpuutettiin oppikoululaiseksi hyvin onnistuneella pääsykokeella. Koko kesän odotin kuumeisesti koulun  alkua, olin niin onnellinen.

Minulle etsittiin ja löytyikin alivuokralaisasunto, ettei tarvitsisi kulkea pitkää koulumatkaa. Siellä  tuli olla aivan omassa ruokataloudessa. Eihän se pitemmän päälle onnistunut, sillä en 12-vuotiaana pystynyt huolehtimaan päivittäisistä aterioiden valmistamisesta. Tuli kova paikka eteen, lopettaako koulu vai yrittää jatkaa kotoa käsin.

En tahtonut antaa millään periksi. Isä suostui hankkimaan minulle käytetyn polkupyörän ja rupesin polkemaan 7 kilometrin matkaa linja-autolle. Aamulla kouluun piti lähteä jo ennen puolta seitsemää, että ennätti autolle ja monesti päivä oli pulkassa vasta illalla kuuden aikaan. Koulutaival oli rankkaa syksyn pimeillä ja talven lumikeleillä. Ei ihme, jos isä yritti aina, jos suinkin mahdollista tehdä myllyreissunsa siten, että pääsin kotimatkan hevoskyydillä. Ne kerrat olivat mieleenpainuvan mukavia. Joskus isä joutui pimeän aikaan aamuisin saattamaan asumattoman tienoon ohi, varsinkin pilkkopimeät pelottivat. Ja äiti kantoi sydämessään huolta, joka helpotti vasta, kun hän kuuli pyörän kolahtavan tuvan seinää vasten. Luojalle kiitos, että tyttö tuli tänäänkin ehjänä kotiin.

Sisukkuudella nuo kouluvuodet menivät. Vasta vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt antaa täysin arvoa vanhemmilleni, jotka kotimme aineellisesta niukkuudesta huolimatta mahdollistivat oppikoulun käyntini.

Ylioppilasjuhlassani moni kyläläinen onnitellessaan kertoi miettineensä, miten ihmeessä minä sen urakkani vein päätökseen. He olivat siinä oman arkensa sivussa seuranneet edesottamuksiani. Vieläkin liki viisikymmentä vuotta myöhemmin saattaa joku sen ajan naapureista ottaa puheeksi koulu-urakkani, selvää ihailua äänessään. Tunnen silloin olevani reipas, koko kylän tyttö.

Opiskeluni jatkui myöhemmin sairaanhoitoalalla. Valmistuttuani työsarkaa on piisannut. Kaikessa elämäni varrella tapahtuneessa minua on auttanut peräänantamaton sisukkuus, jonka koen saaneeni arvokkaana lahjana ja jonka myös olen osannut ottaa vahvaksi voimavarakseni.               

  Lieneekö tulossa riukuaitojen uusi tuleminen? Ainakin niitä on ruvennut näkymään entistä enemmän. Myös erilaisia riukuaidan muunnelmia näkee, kuten risuaitaa ja vanhoista heinäseipäistä tehtyjä aitoja. Eri puolella Suomea rakennetaan aita hiukan eri malliin. Jossain päin pistetään aitapuut melko vinosti pystyyn, jossain toisaalla taas lähes vaakasuoraan. Osittain se riippuu varmasti aidaspuiden pituudesta.

Hyvin rakennettu riukuaita on kaunis. Tietenkin sen paikka tulee valita hyvin, että se sopii ympäristöön, kuin olisi iät ja ajat ollut siinä.

Minulle tuli sattumoisin kesäloma-ohjelmaan riukuaidan teon opetteleminen. Kun sen tekee itse kaikkia vaiheita myöten, ehkä sen muistaa varmimmin ja pystyy myös rakentamaan, jos on tarve.

Opettajina oli kaksi lapsuuden kotikylän miestä, joilta on aikoinaan aitaa syntynyt kilometrikaupalla. Taito ei ollut kumminkaan ruosteessa.

Ensin on suunniteltava aidan korkeus ja pituus ja  kerättävä tarveaineet:

- aidasriukuja. Kuusi on tähän tarkoitukseen sopiva puu. Se on tarpeeksi sitkeä ja kestävä. Koivusta ei kannata aitaa tehdä. Toisaalta sanotaan, että haapa olisi kestävin, jos sitä olisi vain riittävästi saatavilla.

-vitsaksia sitomiseen. Noin metrin mittaisia pikku kuusia tarvitaan paljon. Ne halkaistaan vitsaksiksi, siis sitomaan pystypuut toisiinsa. Päähän voi jättää halutessa pienen oksatupsun. Vitsakset eivät saa kuivua, silloin ne katkeavat helposti. Työ onnistuu vain joko tuoreilla tai liotetuilla vitsaksilla.

-pystyaidaksiksi valitaan sopivan korkuista, eikä liian paksua kuusta. Tyvet veistetään ja poltetaan tai käsitellään muuten niin, etteivät heti lahoa.

Tietenkin työssä tarvitaan koko ajan kirvestä, rautakankea ja puukkoa sekä hyvää silmää katsomaan, minkä pituinen ja paksuinen riuku kulloinkin pistetään aitaan. Paksuimmat riuut halkaistaan, joko kirveellä tai nykyisin jo moottorisahalla. Juuri eripaksuiset ja väliin halkaistut riuut antavat elävyyttä aidalle.

Ensimmäistä riukua ei kannata laittaa aivan maata vasten. (esim. kivi alle estää lahoamisen liian aikaisin.)

Pystypuut  pitää iskeä maahan aitalinjan kahta puolta niin liki, että riuku sopii hyvin väliin. 

Seuraavat pystypuut noin 1.5-2m päähän edellisistä. Tosin jos on käytettävissä kovin lyhyttä riukua, niin pystyriukujen väli täytyy olla silloin lyhyempi.

Pystypuut sidotaan vitsaksella, joka kiedotaan puiden ympäri, lopuksi kahdeksikona siten, että vitsaksen tyvi saadaan väännettyä puiden väliin. Se lukittuu siihen hyvin ja kuivuessaan sidosta on miltei mahdoton purkaa ehjänä.

Aidaksia voi laittaa sidosten väliin ehkä 2-3, eikä kaikkia aloituksia saa tehdä samasta kohtaa.

Sitten toiset sidokset ja taas aidakset, näin nostetaan aita halutulle korkeudelle. Tavallisemmin tarvitaan 3-4sidosta korkeussuunnassa.

Jos halutaan oikein tukeva ja napakka aita, silloin tarvitaan myös tukiaidakset. Ne sidotaan ylimpään sidokseen aidan molemmin puolin. Aikoinaan  näin varmistettiin, ettei aita kaatunut, vaikka laitumella olevat lehmät, hevoset tai lampaat olisivat sitä kuinka puskeneet.

Riukuaidasta saa siis todella  tukevan. Kyllä sen sisällä nykyajan hevonenkin hyvin pysyy.

Sopivaa aidan korkeutta voi etsiä esim. sovittamalla riukuja etukäteen. Näin se löytyy.

Joskus riuut sopivat paikalleen paremmin tyvi toiseen suuntaan mitä edellinen tai peräti on vaihdettava koko riuku pitempään tai kenties lyhyempään, miten vain kulloinkin parhaimmalta näyttää.

Lopputuloksena on kaunis kokonaisuus, tukeva ja siisti riukuaita.

Mielenkiintoista, että Uudenkaupungin kansalaisopiston ohjelmaan oli sisällytetty tänä vuonna – riukuaitakurssi- Pyhämaassa.      

Istun totisena tuolihississä killuen maan ja taivaan välillä ja tärisen hirvittävästi pelosta. Vielä hetki sitten ihailin  iltapäivän auringossa kylpevää Alppimaisemaa ja siemailin kuumaa minttukaakaotani rennon tunnelmallisessa Alppiravintolassa. Ja sitten.  No, sitten oli puhe ottaa suunta huipulta Kitzbuhelin ala-asemalle ja kas vain, minä eksyin. Jäin jälkeen, tai lykkäsin itseni liiaksi edelle, kun toiset ehkä vielä suunnittelivat reittivalintaa alas kylään. En siis ollut kuulolla. Miten monesti mieheni onkaan yrittänyt opastaa minulle malttia  rinteessä ja tässä sitä taas  oltiin. Eikä taskussa edes rinnekarttaa!

Yhtäkkiä Alpit olivat muuttuneet suureksi ahdistukseksi.  Ajauduin harhaan ja olen nousemassa hissillä sinnepäin, mistä hetki sitten oli sujuteltu leppoisasti äskeiseen taukopaikkaan. Vieressä istuu kaksi saksaa puhuvaa nuorta naista. Heillä tuntuu olevan harmittavan lystiä, siinä missä oma hissimatkani muodostuu tuskalliseksi painajaiseksi.. En rohkene ajatellakaan, miten ihmeessä tästä selviän omieni joukkoon.  Hissituolin kiikkuessa korkealla, saatoin nähdä vielä vilauksen mieheni selkämyksestä. Hän ja muu lasketteluporukka olivat kaukana. Olo tuntuu entistäkin surkeammalta hypätessäni tuolista pois.

Nojaan sauvoihin, sillä tarvitsen tuumaustaukoa.  On talvi –85, eikä kännykät kovinkaan tavallisia jokanaisen tai -miehen taskussa, ei siis mitään mahdollisuutta saada yhteyttä ryhmään. Ilmeisesti siellä oltiin jo huomattu, kuinka minulle kävi. Tuolla hetkellä lähetin Luojalleni kainon pyynnön, että mieheni pysyisi vain ryhmässä, olihan siinä mukana myös 12-vuotias poikamme. Toivottavasti hän ei jäisi mihinkään odottelemaan minua. Tiesin, että hän on huolestunut ja samalla harmistunut, sillä minulle tahtoo sattua ja tapahtua.

Ryhdistäydyn. Katselen orpona rinnekarttaa, siitä paljoakaan  ymmärtämättä. Lohdutan itseäni hitusen sillä tiedolla, että ymmärrän kuitenkin saksaa sanan tai pari. Osaan sen verran sitä puhuakin, jos on pakko. 

Lykkään sukset vauhtiin. Laskettelen rinteen alas ja hissillä taas ylös. Ensimmäistä kertaa pyyhällän hissiltä suoraan rinnekarttojen luo. Tutustun niihin huolella ja rinteitä viiletellessäni hoen ajatuksissani vain: Osaan kyllä! Osaan kyllä bussiasemalle. Älkää turhia hätäilkö, osaan, osaan, osaan kyllä. Löydän autolle. Tsemppiä!!

Yritän kaivaa telepatiaa avuksi. Parisen tuntia laskettelen koko ajan täysillä ja itseäni rohkaisten. Olen lopulta jossakin ala-asemalla, mutta rinnekartan mukaan kaukana Kitzbuhelistä. Onneksi muutamia hiihtobusseja on vielä lähdössä sinne, vaikka ilta tekee tuloaan.

Onnittelen itseäni, kun tökkään sukset bussin takatelineeseen. Vilkaisen vielä sisään mennessä, että bussin keulalla luki Kitzbuhel. Oli siinä kyltissä jotain muutakin, mikä ei minua tohkeissani kiinnostanut.

Vaan olisi pitänyt kiinnostaa! Vartin kuluttua hoksaan, miten bussi kääntyy väärään suuntaan, johonkin Aschaniin päin. Apua! Nyt ovat ripeät otteet tarpeen. Hädissäni yritän kysellä kuljettajalta, miksei bussi aja Kitzbuheliin. Tulen lopulta ymmärretyksi. Lopulta bussinkuljettaja soittaa jollekulle, ilmeisesti juuri Kitzbuhelin bussinkuljettajalle ja pyytää minua sitten hyppäämään autosta pois ja odottamaan.

 Odottelu hermostuttaa. Selvähän se, paikassa ei ole pysäkin merkkiä, ei näy taloja, on vain metsäinen maantietaival.  Vilkuilen vähän väliä kelloa, sillä pelkään omieni jättävän minut. Aamulla majapaikasta lähtiessä oli sovittu jämptit ajat, kuin myös, jos ne ei passaa, sopii ajaa taksilla perästä majapaikkaan.  Kovin kallista näyttää olevan tulossa tästä reissusta, vaikken tarkkaan tiedäkään, mitkä ovat taksien taksat muutaman kymmenen kilometrin ajosta.

Viimein linja-auto tuli. Se on tupaten täynnä ja minut pyydetään pomppaamaan suksineni sisään. Ei ollut ehkä tavallista, että kesken matkaa  poimitaan joku.

Hämärtää, kun bussi kääntyy vihdoin Kitzbuhelin parkkipaikalle.  Murehdin kovasti, miten löytäisin oman matkabussimme ajoissa. Huokaus toisensa perään lähtee hämärtyvään iltaan. Huokaus, että oma, kulta, rakas mieheni olisi vastassa eksynyttä lammasta.

Ja hän on! Seisoo vilkuilemassa ympärilleen ja bongaa kohta minut.  Siinä hänen karhunsyleilyssään tunnen hänen olevan yhtä huojentunut kuin olen itsekin. Ei sanonut moitteen sanaa, vaikka olisi voinut. Itku pyrkii väkisin silmäkulmaan pelkästä helpotuksesta.

Loppu hyvin, kaikki hyvin eli seikkailu Itävallan Alpeilla oli niin opettavainen, etten sen koommin ole harhaan lasketellut.