Patikkaretki Korouomaan kesällä 2008 elokuun alussa
Kuvia löytyy, kun klikkaat täältä
Kevättalvella tehtiin päätös kesän vaellusretkestä Korouomaan. Jo pelkkä nimi Korouoma on houkutteleva ja hieman taianomainen. Tästä Posiolla sijaitsevasta alueesta löytyy paljon nettitietoa mielenkiintoisin kuvin että kertomuksin. Niitä sivuja tuli selailtua ahkerasti reissua suunnitellessa.
Vaellustiimimme on kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, emme aivan nuorisoa, vaan 50 ja 62 ikävuoden välillä. Jokainen meistä on enempi tai vähempi harrastanut liikuntaa, mutta tällainen porukassa tehty vaelluskokemus oli uutta. Nyt on tarkoituksena kulkea Korouoman reitti ajan kanssa, eikä ottaa kiirettä kantapäille. On tarkoitus saada elämyksiä, katsella ja kuunnella luontoa ja ottaa paljon valokuvia ollakseen jäljestä päin, mitä katsella ja muistella.
Retkivarustussuunnitelmia tehtiin hyvissä ajoin. Teltat, rinkat, jonkinlainen keitin ja sprii ovat perusvarusteita. Tietenkin mukaan myös makuupussit ja –alustat, sekä ruokailuvälineet.
Luettelosta tuli melko pitkä, vaikka kyseessä olisi vain parin yön ja päivän vaellus. Lopulta rinkkaa pakatessa tuntui, ettei sinne millään mahdu kaikki tarvittava.
Varavaatteet, lämpöasu, ruokaa, jota varataan kolmelle päivälle. Siis kuivaruokaa ja paketti grillimakkaraa ynnä pari lihapurkkia täydennykseksi sekä kahvia ja teetä. Muutama energiajuomajauhepussi ja –patukka on hyvä olla olemassa jossakin rinkan taskussa. Miesten rinkoille tulee painoa ilman muuta jokunen kilo enemmän.
Kuksa on kätevä kuljettaa vyössä tai rinkan remmissä. Se on siitä helposti saatavilla. Porukan nikkari teki retkeläisille nimikkokuksat, jokaiselle omansa. Reitin vieressä virtaavasta joesta saisi koukattua juotavaa, eikä sitä siis tarvitse kantaa. Pohjoisen vedet ovat niin kirkkaita ja puhtaita, että niitä voi huoletta juoda.
Retken aattoiltana kuksat aateloitiin matkainnostuksen ollessa kuumimmillaan.
Keskiviikkoaamu 6.8.08 kello 9.30
Mökin pihassa pakataan retkitavarat maastoautoon. Ylimääräisessä kassissa on termokseen keitetyt kahvit ja loput toisen puolen porukkaa tuliaisiksi leipomasta vadelmapiirakasta. Sitä ei voi mökin jääkaappiin jättää. Edessä on noin tunnin ajomatka Posiolle. Matkaan lähdetään Pärjänjoen metsäautotietä Taivalkoski-Posio tielle ja siitä edelleen Posiolle päin.
Jokunen poro on herännyt aikaisin myös liikkeelle. Niitä ei näy laumoina, vain muutaman kerran pomppaa emä vasansa kanssa tielle töllistelemään lähestyvää autoa. Pahemmin ne eivät autoista perusta. Metsäautotien maisema on erämaata, täysin asumatonta muutaman kymmenen kilometriä, kunnes käännytään Posiolle. Täällä ulottuvat aivan tien viereen monin paikoin upeat valkohiekkaiset järvenrannat. Todella ihastuttavat maisemat uimapaikkoineen.
Noin yhdentoista aikaan auto on parkkeerattu Lapiosalmen parkkialueelle ja retkeläiset menevät tutustumaan seudun opastauluun. Rinkat on nakattu autosta ulos ja ennen taipaleelle lähtöä nautitaan termospullokahvit ja vadelmapiirakat. Tiedetään hyvin, että siihen loppuu muutamaksi päiväksi herkuttelu. Pari palaa näyttäisi vieläkin jäävän. Ei sittenkään, sillä joku kääri ne muovipussiin ja sujautti puseronsa taskuun.
On jännittävä ja sydänalaa kutkuttava tunne heittää rinkka selkään. Toivottavasti rinkan paino on kullakin kantajalleen sopiva. Ainakin jokainen saa omin avuin rinkkansa selkään. Yhdestä rinkasta puuttuu olkaimia edestä yhteen vetävä remmi. Jostain pitää sellainen tähän hätään keksiä, muuten rinkan olkaremmit rupeavat valumaan olkapäiltä kiusaten matkantekoa. Auton tavaratilasta löytyy Bilteman sininen remmi, joka passaa vallan mainiosta, on jopa sävy sävyyn. Ainakin lakin ja housujen kanssa.
Kaiken varalta otetaan mukaan GEPS-paikannin. Siitä oli jo autokyydissä mukava seurata matkan etenemistä.
Aamu on aurinkoinen ja mielialat korkealla. Edestä lähtee luikertelemaan polku, jota pitkin käveltäisiin yhteen suuntaan noin 32 kilometriä. Pitää muistaa alkuvaiheessa, että on myös palattava takaisin. Matka ei siis tapa, vaan vauhti!
Alussa polku on pienen matkaa leveä. Se on tavallaan kuin metsäautotie, jota nyt kävellään neljä rinnakkain. Se kapenee kuitenkin pian ja siirrytään kulkemaan peräkanaa.
Ensimmäisenä lähtee kulkemaan se, jonka vauhtia on totuttu pitämään kutakuinkin vakiona. Aluksi haetaan sopivaa tempoa. Se ei saa olla liian nopea, vaan pitää pystyä juttelemaan.
Maisema on mäntykangasta, jossa polku kulkee osittain harjun päällä. Vettä pilkahtaa harjun molemmin puolin. Heti alusta lähtien näkyy joka puolella kuvattavaa. Luonnontilassa olevia jyrkkiä kangasrinteitä, joissa on luonnon muovaamaa kelotaidetta. Vaikka puuta on paljon maahan kaatuneena, joka puolella on myös pystyssä uljaita keloja.
Ensimmäinen vastaan tuleva laavu on Kangaslammen laavu. Taukopaikalla on tulisija ja puuliiteri, kuten jokaisella muullakin taukopaikalla.
Matkaa on takana vasta 2.5 kilometriä, eikä kenelläkään ole tarvetta levätä. Emme ota edes rinkkoja selästä pois. Taukopaikan karttataulua sen sijaan tutkaillaan tarkkaan ja mielenkiinnolla.
Taival jatkuu edelleen harjumaisemassa, kunnes lähestytään Aimojärven laavua, joka on korkealla töyräällä. Ensin laskeudutaan puuportaita pitkin alas sillalle, josta joen yli ja rantatöyrästä ylös laavulle. Laavu on kauniilla paikalla ja matkaa on nyt tehty 6 kilometriä. Itse Aimojärvi on alempana toisella puolen ja toisella kohisee pikku joki, josta otetaan juomavettä. Sikseen reippaasti on kävelty, että jokaisen paidan selkämykset ovat kostuneet rinkan alla. Olo tuntuu kevyeltä, kun heittää rinkan maahan ja rupeaa venyttelemään jäseniään. Liiterissä ei ole valmiita nuotiopuita, vaan pitää halkoa muutama puu, jotta saada nuotio. Puut syttyvät hiukan nihkeästi, mutta syttyvät kuitenkin.
Keskipäivä on ohitettu ja kello noin 13. Ei ole vielä nälkä, eikä väsymys, joten ei jäädä viettämään pitempään aikaa nuotiolla. Juuri kun se on saatu kunnolla palamaan, se sammutetaan.
Harju jatkuu. Maasto on kutakuinkin pysynyt samanlaisena.
Upeimmista näkymistä, keloista, kallionlohkareista, jyrkistä rinteistä, jotka ulottuvat jonkun pikku lampareen rantaan täytyy taas ottaa kuvia. Väliin matkataan vaiti, välillä taas kaikki ovat miltei yhtaikaa äänessä. Mieli on kepeä ja iloinen.
Monin paikoin kankaita peittää erilaiset jäkälät ja kanerva. Kaikkialla on hyvin kuivaa. Yllättäen polulta lähtee iso kyy luikertelemaan tömisten lähestyviä jalkoja pakoon. Kaivan kiireesti kameraa, että ehtisin saada siitä dokumenttia. Saan, mutta kyy on nopea liikkeissään ja kuvissa näkyy toisessa sen etupää ja toisessa takapää. Sain olla varuillani, sillä kyytä ei huvittanut valokuvaus. Se sihisi ja nosti päätään uhkaavasti.
Maasto ja sen myötä polku on muuttunut jyrkemmäksi. Polku mutkittelee vuoroon ylemmäs ja taas alemmas harjun rinteessä. Nousut ovat pitkiä ja raskaita.
Koivulammen laavun pitäisi piakkoin ilmestyä polun päähän. Matkaa Aimojärveltä Koivulammelle on 6 kilometriä, mutta loppukilometrit alkavat nyt tuntua melko paljon pidemmältä. Ollaan iltapäivässä ja kello lähentelee neljää.
Koivulammen laavu on pienen niemen nokassa, vettä kolmella puolen. Tulentekopaikalla miehet hakkaavat puut. Aina on hyvä sytyttää nuotio, kun tauotellaan. Se lämmittää mukavasti, eikä kosteissa vaatteissa tule kylmä, vaikka ilta alkaa viiletä. Ruoka keitetään Trangialla. Se on paljon nopeampi, kuin nuotio.
Ensimmäisen päivän ateriaksi valitaan riistariisipataa, lisukkeeksi purkillinen säilykenautaa. Kuulostaa herkulliselta ja ennen kaikkea helpolta ja nopealta valmistaa.
Riistariisipussilliset tyhjennetään kattilaan ja pussia mittana käyttäen järvestä vettä päälle. Eka päivän kokki avaa naudanlihapurkin ja esikuumentaa lihaa purkissa nuotiotulella, ennen kuin kippaa kattilaan.
Keitoksen tuoksu kutkuttaa nenää ja nälkä yltyy. Rinkasta kaivetaan kupit ja lusikat. Nam, nam, miten hyvälle maistuu. Järvenvettä päälle kyytipojaksi.
Aterioidessa nuotiokepin nokassa kiehuu kahvivesi. Otan höystöjä kouran silmään ja viskaan pannuun. Mitta on hyvä ja kuksallinen kahvia on kuin piste tuhdin syömisen päälle.
Tunnin verran ruoan valmistaminen ja syöminen vie aikaa. Tiskit hoituu huljauttamalla kattilaa ja kuppeja järvivedessä. Tiskiharjaksi kelpaa nippu rannasta nyhdettyä kortetta. Kello viideltä on rinkat nostettu selkään ja virkistynyt porukka suunnistamassa polulle. Seuraava etappi on Pajupuron taukopaikka, jossa on myös tarkoitus yöpyä. Vain pari retkeilijää on päivän mittaan tullut vastaan, enempää ei ole näkynyt. Tuskin toisesta suunnastakaan on ollut tungosta Pajupurolle, joten luulisi siellä tilaa olevan, vaikka yövyttäisiin autiotuvassa.
Jaloissa tuntuu jäykältä käynnistyä uudelleen. Ne joutuvat kuitenkin vetristymään nopeasti, sillä reitti muuttuu äkkiä rankemmaksi. Jyrkkiä nousuja on tiheään, mutta myös alaspäin käveleminen on raskasta jäykillä jaloilla. Janoon koukataan juotavaa vieressä virtaavasta Korojoesta. Janoisille vesi maistuu mahdottoman hyvin.
Valokuvia pitää pysähtyä ottamaan tiheään, mutta samalla muistettava säästää akkua. Ei sovi kovin usein kelata ja zoomailla.
Alkumatkan kaikkein komeimmat maisemat ovat juuri tässä hieman Koivulammelta Pajupurolle päin. Vasemmalla on jylhä ja seinäjyrkkä kallio, joka pudottautuu suoraan veteen, oikealla puolen nousee vaaran rinne. Luonto tarjoaa kulkijoille huikeaa nähtävää. Matkaa Pajupurolle edellisestä taukopaikasta on vain neljä kilometriä, mutta taipaleelle kuluu aikaa pari tuntia.
Pajupuro näyttää hyvälle taukopaikalle. Rinkat heitetään tulipaikan penkkejä vasten nojaamaan ja mennään kurkistamaan tupaa. Siellä on liian kuuma, ei sinne tee mieli nukkumaan. Ilmeisesti ainoat vastaantulijat olivat valmistaneet ruokansa kamiinan liedellä ja nyt tupa on kuin sauna.
Meille neljälle alkaa selkiytyä työnjako. Miehet pilkkovat puut ja sytyttävät nuotion. Naisten osalle jää vedenhaku ja syömisten alulle laitto. Ensin toki kuivaa vaatetta ylle.
Korojoki kulkee vieressä. Joskus leveänä suvantona, sitten taas vuolaammin virtaavana. Tässä sen töyräät ovat korkealla, eikä veden rajasta veden koukkaaminen kahvipannuun onnistukaan minulta. Ei vanhat jalat eikä selkä taivu sen vertaa, että pääsisin vettä ammentamaan. Nuoremman se täytyy tehdä.
Minä otan sen sijaan ongen ja kaivan taskustani matolaatikon. Tekee mieli koettaa, josko Korojoki antaisi taimenia. Heitän onkea muutaman kerran, mutta kovin on hiljaista. Ei nyppäystäkään, joten parasta palata toisten joukkoon tulistelemaan.
Nuotiossa palaa loimuten tuli. Teevesi on kiehunut ja aromikas punapensastee hunajan kanssa tuntuu todella ylellistä. Yllättäen on joku kuljettanut pikku rommipullon rinkassaan. Siitä tuikku joka mukiin. Nuotio lämmittää suloisesti, kuten rommiteekin ja ainoat makkarat tirisivät kepin nokassa.
Teltoille ei meinaa millään ilveellä löytyä kelvollista paikkaa. Pajupuron autiotuvan piha-alue kierretään moneen kertaan, mutta hyvää teltan paikkaa ei yksinkertaisesti ole ja tyytyminen on huonoihin vaihtoehtoihin. Toki teltat saadaan pystyyn. Siinä ei ollut ongelmia, mutta ohuen retkipatjan alta tuntuvat kaikki kolot ja möykyt, vaikka kävyt ja irtokivet tietysti tuli potkittua huolella pois. Hetken nuotiolla fiilistelyn jälkeen alkaa väsymys levitä kroppaan, niinpä lienee parasta kömpiä telttaan ja makuupussiin.
Yö kääntyy nopeasti viileäksi, joten lämpöalusasut ovat tarpeen. Paksussa vaatetuksessa makuupussi alkaa tuntua ahtaalta. Kylkeä on pakko kääntää usein, sillä maan epätasaisuus haittaa. Unesta tulee katkonainen senkin takia, että päätä palelee, vaikka on elokuun alku. Muistan haikeana piponi, joka on jossain rinkan taskussa. En jaksa sitä kuitenkaan lähteä kaivamaan ja vedän makuupussin tyynyosaa tiukemmin pään suojaksi.
Torstai 7.8.08
Kukaan ei viitsi nousta kylmään varhain, vaan molemmissa teltoissa kuunnellaan heräävää aamua makuupussien lämpimässä. Aurinko kajastaa lopulta täysillä telttakankaan läpi ja yrittää houkutella vetelehtijöitä ulos. Näyttäisi tulevan kaunis päivä, ainakin aamuksi.
Suunnittelen Korojokeen uimaan menoa! Pelkkä ajatus huimaa jääkylmästä kylvystä, mutta silti puen uikkarit ja lähden hipsuttelemaan alas joelle. Joku huutaa perääni epäluuloisena, josko tosiaan menen oikeasti uimaan? En lupaa, niinpä kukaan ei lähde kameroineen perään.
Vesi tuntuu varpaisiin hirvittävän kylmältä. Laskeudun seisomaan joen uomaan. Siinä on vettä vain nilkkoihin asti. Hui! Kävelen uomaa etäämmälle, missä joki mutkassaan syvenee sen verran, että pääsen kastelemaan itseni kokonaan. Ei sitä uimiseksi voi sanoa, kun on maha pohjassa kiinni ja selkä nippa nappa veden alla. Kylmä ja virkistävä kylpy kuitenkin. Naiset ovat reippaita, sillä me molemmat uskaltauduimme kylmään kylpyyn. Pian palattuani joelta kuuluu kovaa kiljuntaa. Arvaan, että toinen rohkelikko on pulahtanut Korojoen hyiseen veteen ja saanut oman kuvaajansa rannalle napsimaan todisteita.
Aamiainen on tekeillä. Vilposen aamun takia autiotuvan kamiinaan sytytetään tuli. Kaurapuurovesi on kiehumassa. Ryynit on puuronteon helpottamiseksi valmiiksi mitattuina minigrippusseissa. Kaikki on niin yksinkertaista ja helppoa. Puuron kyytipojaksi kaivetaan jonkun rinkasta voipaketti ja hienosokeri. Valinta on vapaa, kumpaa epäterveellistä puuronsa joukkoon pistää. Oikeastaan voi on matkassa vain mahdollisten taimenten paistamista varten! Vieläpä koko puolen kilon paketti! Kyllä se on leivän päällekin kelvannut meetwurstin ja juuston kanssa.
Kämpässä tuoksuu kohta kahvi. Kahvitellessa on mukavaa lukea vieraskirjaa ja kirjoittaa itsekin myös jokunen rivi.
Illalla nuotion ääressä oli puhetta rinkkojen jättämisestä päiväksi autiotupaan. Otettaisiin vain päiväreppu mukaan ja siihen keitin ja kahvivehkeet leipien ja särpimien kanssa. Illalla palatessa syötäisiin päivällinen tässä samassa taukopaikassa ja kenties mahdollisesti jatkettaisiin matkaa ruuan jälkeen Koivulammelle saakka, jossa puolestaan yövyttäisiin. Suunnitelmia on aina hyvä olla suuntaan jos toiseenkin.
Teltat kasataan pusseihinsa ja rinkat nostetaan autiotuvan ylälaverille pois kenenkään jaloista, jos väkeä päivän mittaan käy enemmänkin. Yhdet märät uikkarit jäävät kuivumaan kämpän ulkopuolella olevaan naulaan. Minä tyhmyyksissäni ehdin sujauttaa omani muovipussiin ja rinkan taskuun. Siellä ne eivät kuiva, vaan enpä huomannut tuota vaihtoehtoa.
Polulle suunnistetaan kello kymmenen ja nuorin ottaa päivärepun ensimmäisenä selkäänsä. Jalat ovat aamuaskareiden aikana norjistuneet. Tuntuu mukavalta lähteä aloittamaan suunniteltua noin 20 kilometrin päivävaellusta. Julmakalliolle ja takaisin Pajupuron ohi Koivulammelle. Mennessä noustaisiin tuorein voimin vaativan raskasta ja jyrkkää rinnettä huipulle ja takaisin loivempaa rinnettä alas.
Pajupurolta lähdettäessä polku mutkittelee niityllä seuraillen joen muotoja. Niityn heinä on pitkää ja vihreää, mutta heinätöitä ei täällä tee enää kukaan ja ladotkin ovat lahonneita hirsiläjiä. Jossain kyltissä lukee Määtän niityt. Vuosikymmeniä sitten täällä asuneet ihmiset ovat saaneet elantonsa kalastuksesta ja poronhoidosta.
Vanhasta tukinuittorännistä on yhä jotain nähtävissä. Viimeiset tukit on juoksutettu siinä v.1933. Erämaassa on ollut ennen elämää. Nyt on enää polku, metsän eläimet ja satunnaiset vaeltajat.
Korojoki kulkee taas vieressä luikertelevaa polkua paljon alempana. Vesi on niin kirkasta, että töyräältä katsoen pystyy näkemään kaloja. Rupean varovasti ehdottamaan onkimista, mutta toisia ei kiinnosta. Kukaan ei ota vihjettä onkeensa, eikä toisilla ole edes onkia mukana! Minä olen kantanut kourassani koko matkan puolen metrin patukaksi pakattua mato-onkea ja nyt tuntuu kuin madot polttelisivat taskussa. Tekisi mieli kokeilla, tarttuuko taimen onkeen. Lopulta marinani kyllästäminä pysähdytään, että saisin heittää onkea pari kertaa.
Kala liikkuu ja ottaa ahneesti onkeen. Suvantokohta on oivallinen onkipaikka. Katselen ylhäältä, kun kala lähestyy matoa ja nappaa siitä. Parhaimmillaan viisi – kuusi taimenta pyörii madon ympärillä.
Saan kuin saankin meille taimenet ja harjuksen. Ne perataan ja peratut kalat pannaan kertakäyttösadetakin mutkaan. Se taas pakataan minun lierihuopahatussani rinkan yläkertaan, etteivät menisi muusiksi marssin aikana. Olisipa ollut pari muovipussia matkassa, mutta kun ei!
Olen kalaonnestani hyvillä mielin ja se tuntuu aivan jaloissa asti.
Vastaan tulee pariskunta pikku koiransa kanssa. Vaihdetaan matkakuulumisia toisemme ohittaessa. Minä pohdin äänen kantamattomaan päästyämme vastaantulijoiden mietteitä, mahtoivatko huomata porukkamme tasa-arvoa, kun näkivät repun ja ongen naisilla, miehillä ei mitään kantamuksia! Niin tai näin, meillä toimii työjako.
Ollaan lähestymässä Kanjonilaavua. Tänne voi tulla myös autolla ja suunnistaa retkensä kumpaan suuntaan haluaa. Ilmeisesti ihmiset myös tekevät näin, koska polulla on nyt vastaantulijoita.
Maisema on muuttunut paljon jylhemmäksi. Seinäsuoraa kalliota näkyy joen vastarannalla. Täällä ovat maan parhaat jääkiipeilyseinät! Näkymät ovat todella henkeäsalpaavia, voiko tällaista olla Suomessa? Internetin Korouomakuvista näitä jo ihailtiin, mutta todellisuudessa kaikki on vielä paljon upeampaa.
Joen toisella puolen näkyy myös polku, joka johtaa Piippukallolle. Myös siellä näkyy parhaillaan kulkijoita. Englantia puhuva mies on ilmeisen hukassa parkkipaikan suhteen, kun huutelee joen yli jotain. Kielitaiturimme huomaa opastaa sujuvalla englannillaan miestä, joka oli kadottanut suunnan ja etsi parkkipaikkaa.
Ollaan Kanjonilaavulla. Täällä on itikoiden koti, sillä niiden hirvittävän ahneen hyökkäyksen kohteeksi jouduttiin. Tauko jää siksi lyhyeksi. Selailtiin vain vieraskirjaa ja tehtiin vessareissut. Joku on varoittanut vieraskirjassa naisten vessassa olevasta ampiaispesästä, mutta sitä ei kaikessa kiireessä edes huomattu. Ei amppareita, eikä pesää.
Itikoiden syötävänä ei yksinkertaisesti voi olla, joten pidetään vain juomistauko ja jatketaan kiireesti eteenpäin.
Naisten päivärepun kantovuoro jatkuu, sillä minä otan sen vuorostani selkään. Polku jatkuu vehreänä joen sillä puolen, missä kuljemme ja kalliolouhikkoisena toisella puolen.
Edestä alkaa kuulua lapsen innostunutta ja taukoamatonta kalkatusta. Saavutamme pienen vaellusryhmän ja vaihdamme muutaman sanan. Nuoret vanhemmat ovat lastensa kanssa liikkeellä. Pienempi on äidin rintarepussa, eikä ikää enempää kuin 8 kuukautta. Isoveli on 2.5-vuotias ja kävelee reippaasti. Hankalan paikan tullen isä ottaa pojan etureppuunsa, sillä isän reppuselkä on varattu rinkalle.
Nuorella vaeltajapariskunnalla on ihailtava kunto, sillä pitkän Julmakallion nousun puolessa välissä kuullaan takaamme vielä pojan kirkkaan äänen kalkatusta. Alaspäin vilkaistessa näemme heidän nousevan yhä hitaasti, mutta varmasti.
Jyrkimmän nousun alkaessa päiväreppu vaihtaa selkää. Nyt on miesten vuoro.
Nousua riittää ja tasaustaukoja täytyy pitää tiheämpään. Näkymät ovat silmiä hivelevät. Aivan jyrkänteen reunalle ei tohdi mennä, ei katselemaan, eikä kuvaamaan. Putous on pystysuora.
Julmakallion huipulla on laavu, jossa on suunnitelmissa keittää päiväkahvit. Kello on 13.30, kun istahdetaan viimein laavun penkeille. Repusta kaivetaan kahvivehkeet, mutta mistä vesi? Polun vieressä on seipääseen naulattu kyltti, missä lukee VETTÄ ja suuntanuoli osoittaen eteenpäin.
Otan kattilan ja lähden etsimään kahvivettä. Nousen rinnettä ehkä sata metriä ylemmäksi. Kuljen polkua yhä etäämmälle. Vedenottopaikkaa ei näy. Siitä ainoastaan on näkynyt laavulla oleva kyltti nuolineen. Vilkaisen taakseni, eikä siellä näy enää laavua, mutta ei edessä vesipaikkaakaan. Luovutan ja kävelen harmistuneena takaisin.
Suunniteltu kahvitteluauko jää lyhyeksi. Päätämme siirtyä seuraavalle tulentekopaikalle. Yllättävän pitkälle saamme kulkea, ennen kuin vesipaikka tulee vastaan. Olisi todella toivonut laavulla olevaan vesikylttiin tietoa vesipaikan etäisyydestä ja toisaalta toiseltakin puolen noustessa olisi ollut huomaavaista, jos vesipaikan kohdalla olisi tieto, mikäli tarvitsee vettä, niin se on otettava tästä, sillä laavulla ei vettä ole.
Julmakallio nousee yli 200 metriin, joten myös jyrkän rinteen alaspäin meno ottaa jalkoihin. Pahoista paikoista laskeutumista auttavat pitkät portaat. Muutamiin kohtiin on tehty levähdyspaikkojakin. Niissä on hyvä huokaista, katsella ja kuvata maisemia.
Taivaalle kertyneet ja hiljalleen tummuneet pilvet alkavat ripotella vettä. Olemme päässeet alas ja pohdimme polkujen risteyskohdassa jatkaako eteenpäin Pirunkirkolle, vaiko kääntyä paluumatkalle.
Pirunkirkko pitää nähdä ja kuvata, joten pidemmälle jatketaan, vaikka sateen uhka koko ajan kasvaa. Puoli kilometriä kävellään sukkelaan helpossa maastossa. Ennätämme kuivina laavulle ja nyt tehdään tulet. Löytyy halsterikin kalan halstraamista varten. Minä olisin mieluummin syönyt taimeneni voissa paistettuna, mutta eipä yhtä varten ruveta paistamaan, kun muille kelpaa halstratut. Kaivan repusta kertakäyttösadeviittaan käärityt taimenet. Jostain taskusta löytyy sopivan kokoinen pakastemuovipussi, johon pistän ne huuhdellakseni. Törmä on taas korkealla joesta ja on paha kurkotella veteen. Pelkään, etteivät kalat solahda pussista virtaan. Hölskyttelen pussia saaden suuremmat veret kaloista pois. Tulisijalla odotellaan jo malttamattomina.
Yhteistyöllä halstraus onnistuu. Mitään työtilaa ei ole. Halsteri on kehnonlainen ja vierestä seuraten pelottaa, etteivät kalat vain pääsisi putoamaan nuotioon. Yksi pitää halsteria, yhden kourassa on kala ja kolmas ripottelee ja sivelee kalan sisään ja pintaan suolaa. Näin tulee halsteri ladottua huolellisesti täpösen täyteen. Sitten vahditaan silmä tarkkana kalojen paistumista, etteivät pääsisi palamaan.
Kahvit on pantu tulelle. Jokaisella on nälkä, jota paistuvan kalan tuoksu vielä kiihottaa. Hyvää kannatti odottaa ja saatiin herkullinen pikku ateria. Halstrattua kalaa leivän päälle ja kahvia kyytipojaksi.
Pirunkirkko piirtyy taivaanrannalle vastarannan kallion korkeimpana kohtana. Se muistuttaa muodoltaan kirkontornia, sen vuoksi kait on sellaisen nimen saanutkin. Kylläisenä malttaa keskittyä valokuvaamiseen.
Sade ei tiedä jatkua vaiko ei, mutta me tiedämme, että on parasta jatkaa matkaa, mikäli mielii yöksi Koivulammelle. Olisi minun vuoroni kantaa reppua, mutta miesten puolelta ilmestyy gentleman, joka heittää repun harteilleen. Ehkä se on kilon verran keventynyt, kun kalat on syöty, mutta painoa sillä silti on.
Lähdetään reippaasti taipaleelle. Ohitetaan Kanjonilaakson laavu, jossa ei näy yhtään vaeltajaa tulisijalla. Yks kaks nenään lehahtaa kuitenkin sääskiöljyn haju ja kohta edestä kuuluu puhetta. Saavutamme kulkijat, kun he ovat pysähtyneet tupakkatauolla kaivamaan sadeviittoja rrepuistaan. He ovat nuorisoa, muutama tyttö ja yksi poika. He tiedustelevat meiltä, paljonko on vielä matkaa Pajupurolle.
Ei sinne enää pitkälti ole. Kerromme myös, että meidän rinkat on Pajupurolla. Aiotaan niin ikään pitää siellä taukoa ja syödä.
Nuoret jäävät. Meillä on tihkusateen takia reipas vauhti, sillä sade taitaa olla yltymässä. Ohitamme Määtän niityt ja puunuittopaikan.
Pajupurolle tullaan kello 19.30.
Jo kaukaa näkyy uikkarit Pajupuron tuvan ovenkarmin naulasta. Portaalla istuu kaksi nuorta syömässä voileipiään. Ihmetellään ääneen, mikseivät ole tuvassa. Julmakalliolla he tulivat vastaamme ja kerrottiin kyllä heille, että meidän rinkat on Pajupuron kämpässä, muttei niiden tarvitse antaa häiritä. Ihmetyttää, kun sataa, eivätkä ole edes tulta panneet kamiinaan, kun savu nouse. Kummallisia vaeltajia.
Ravistelemme vedet vaatteista ja työnnymme tupaan. Heti sytytetään kamiinaan tuli ja suunnitellaan ruokapuolta. Lihapullia toiseen kattilaan ja pussillinen makaroneja toiseen, kunhan vesi alkaa kiehua. Olisipa kotonakin ruoan tekeminen näin helppoa! Jälleen on mieskokki. Sen verran tarvitsee kuitenkin kokkailla, ettei lihapullat pala kasarin pohjaan, eikä makaronit kiehu yhdeksi kasaksi. Yksi toisensa jälkeen käy kurkistamassa, eikö jo ala olla valmista. Tuvassa rupeaa olemaan niin kuuma, että pakko on työntää ovi auki. Ulkona sataa ja nuoret istuvat yhä portaalla, josta siirtyvät sitten leiriään tekemään. Ehkä herkullinen ruoan tuoksu hätisti heidät lähtemään. Monesti pyydettiin tuvan puolelle lämmittelemään, muttei kutsu kelvannut.
Polulla ohittamamme nuorten porukka on saapunut myös taukopaikalle. Heillekään ei kelpaa tuvan lämpö, vaan työntyvät grillikatokseen. Pari tyttöä käy ovelta vilkaisemassa, miltä kämppä näyttää, mutta ilmeisesti ikäihmisten seura ei viehättänyt.
Kylläisenä on hyvä oikaista itsensä pitkälleen. Oi, että tuntuu hyvälle. Jalkojani särkee ja toinen kenkä on märkänä alkanut painaa pikkuvarpaan kohdalta. Se tuntuu kipuna, mutta kenkiä ei uskalla ottaa jaloista pois, voisi olla paha laittaa takaisin.
Pakotan itseni hetken päästä liikkeelle ja tiskaamaan. Tiskivesi on kuumaa ja pihasta nyhtäistyllä kortetupsulla hankaan keittoastiat nytkin puhtaiksi. Kuksia ei tarvitse pestä, vain huuhtoa kahvinporot pois. Kun jokainen pesee omat ruokailuvälineensä, tiskiä on vain kaksi kattilaa. Joka kerta veistetään puusta uusi kauha, joka joutaa työn tehtyään poltettavaksi.
Tuvan lämpö ramaisee ja houkuttelee minua jäämään yöksi asti. Väsymys tuntuu raskaalta jäsenissä ja pelkkä ajatuskin käynnistää itsensä takaisin polulle, puistattaa. Muut ovat eri mieltä. He ovat saaneet rinkkansa jo lähtövalmiiksi. Vetkuttelen edelleen ja ihmettelen mielessäni, miten saattavat haluta tien päälle tuollaiseen sateeseen? Neljän kilometrin matkalle? Harmini lähentelee jo marinaa, mutta enemmistön ääni voittaa. Kokoan itseni ja kaivan kadonnutta fiilistä. Pikkuvarvastakin särkee, kun löin sen edellisiltana teltan kiinnitysnaruun ja paita tuntuu nihkeältä valmiiksi. Ulkona tihuuttaa aavistuksen, kun kiepsautan rinkan selkään ja liityn vähin äänin joukon jatkoksi. Demokratia on voittanut.
Rinkassa tuntuu olevan enemmän painoa, mitä tullessa. Kello on puoli yhdeksän, kun Pajupuron autiotupa jää taakse. Hämärtää, kuitenkin ehkä enemmän pilvisyyden takia, kuin muuten tähän aikaan kesästä. Ensimmäinen kilometri taivalletaan hiljaisuuden vallitessa.
Hetken oli vaikeaa, mutta lähti sujumaan. Sammakot ovat myös liikkeellä. Niitä näkyy polulla paljon ja ovat melko kohmeisia. Niitä on isoja ja pienempiä, väritykseltään tummia ja vaaleampia. Niitä on pakko ruveta kuvaamaan.
Maastossa alkaa ylämäkiosuudet. Tullessa ajattelin pitkiä kangasrinteitä alaspäin astellessa, miltä mahtaa tuntua toisin päin. Nyt sen tietää, että raskaalta tuntuu ja huohottaa pitää. Nousua riittää loputtomiin. Ei viitsitä eikä voikaan paljoa katsella ympärille, sillä varovaisuus ennen kaikkea. Märät puun juuret ja kivet polulla ovat sateen takia erittäin liukkaita. Vaikka sade lakkaa, niin maa pysyy märkänä ja liukkaana. Ilma viilenee entisestään ja paikka paikoin alkaa nousta usvaa. Se leijailee niittyjen päällä aavemaisesti.
Kello lähestyy kymmentä, kun rinkat viimein rojahtavat Koivulammen laavulla puulaatikon päälle. On jokseenkin pimeää, joten teltan paikka täytyy etsiä heti. Ei se löydy helposti. Maa viettää ja on paikoin tiheästi männynkäpyjen peittämä. Suuria juuria risteilee verkkona. Pakosta on paikka löydettävä ja valittava huonoista vaihtoehdoista parhaat. Nopeaan tahtiin on saatava myös tulet ja vaihdettava kuivaa päälle, ettei saa kylmää.
Pitkän vaelluspäivän ja väsymyksen takia teltan pystytykset sujuvat pienen jupinan vallitessa. Kun teltat on pystyssä, nuotiossa roihuava valkea ja yllä kuivat ja lämpimät vaatteet, alkaa retkielämä taas maistua mukavalta. Usva leijailee tummuvassa yössä matalalla järven yllä. Vastakkaisen rannan puut ovat jo kaikonneet näkymästä ja taivaalle ilmestyy tähtiä. Ilma kylmenee nopeasti. Sen tuntee nuotiotulen äärellä istuessakin ja on elokuun alku.
Herään yöllä taas, kun päätä paleltaa. Miksen voinut kaivaa illalla rinkasta edes pipoani? Tyydyn vetämään neuletta pään suojaksi ja jalkoja kippuraan makuupussin sisässä sen verran, mitä voin.
Perjantai 8.8.08
Yö on ollut pakkasyö. Teltan pinta on aamulla kuurassa ja sammal kohmeessa. Aamu on usvaharmaa. Toinen mies on noussut varhain ja herättää koko leirin halkomalla nuotiopuita. Ilman tulta ei enää tarkene. Hän keittelee aamupurot ja kahvit ja odottelee meidän muiden kömpimistä seuraan.
Nautitaan kiireettömästä aamusta aamiaisella. Kahvi maistuu ja keitetään toinenkin pannullinen, kunnes sateenuhka saa aikaan pikku hässäkän. Teltat on pantava äkkiä kokoon, etteivät turhaan kastuisi.
Sataa ripottelee yhä enemmän, eikä auta jäädä odottamaan poutaa, sillä taivas on kauttaaltaan pilviharmaa. Kello on 10.45, kun jätetään Koivulammen laavu. Kuuden kilometrin päässä on Aimojärvi. Tuskin sateessa viitsitään edes tauotella ennen sitä.
Matka alkaa taittua ripeään tahtiin. Maisema näyttää yllättävän erilaiselta, kun sitä nyt katsoo vastakkaiselta suunnalta. Toissapäivän vastaiset ovat nyt alamäkeä ja päinvastoin. Kovin paljon ei maisemia voida ihailla, sillä jalkoihin pitää katsoa, ettei märkä juuri ja kivenlohkare pääse yllättämään ikävästi.
Kahden tunnin kuluttua tupsahdetaan Aimojärven laavulle. Päivä on kääntynyt yli puolen, sillä kello on pian yksi. Enää ei saa tolkkua, sataako vai ei. Vaatteet ovat kuitenkin kosteita, joten on parasta kaivaa rinkasta kuivaa ylle. Räiskyvä nuotio tuntuu suloisen lämmittävältä ja leirissä on kepeä tunnelma. Trangiassa kiehuu nopsaan teevesi. Tässä on aika syödä loput eväät, joita ei paljoa enää olekaan, paitsi puoli pakettia voita, kun suurempi kalansaalis jäi pyytämättä.
Kuumaa teetä ja voileipää. Jäljellä on enää viimeiset kuusi kilometriä. Näilläkin vaatimattomilla eväillä sen vertaisen matkan jaksaa.
Loppusuora silpaistaan rivakasti. Hiukan ennen Lapiosalmea otetaan viimeisiä valokuvia kauniisti lilana kukkivasta kanervakankaasta ja monista erilaisista jäkälistä. Mielen sopukoihin alkaa hiipiä haikea olo. Mielenkiintoiset kolme päivää rupeavat huipentumaan loppuun. Vartin yli kolme ip:llä otetaan vielä vihon viimeiset kuvat reippaasta porukasta, joka saapuu hymyssä suin 64 kilometrin urakalta maaliin.
Rinkat autoon ja nokka Posiolle päin. Ja mökille saunan löylyihin.