Piija ja miehensä ajelevat kesäkuumalla nelostietä pohjoista kohti. He ovat lomamatkalla ja saapumassa piakkoin Inariin. Viimeiset pari tuntia Piija on torkkunut turvavöissään, sillä päivän kääntyessä iltapuolelle matkaväsymys alkaa painaa. Hänen silmänsä lupsahtavat kiinni tämän tästä. Kaikin ajoin hän ei kuule, mitä vieressä puhutaan. Ei herää edes sen vertaa, että vastatakseen, kun jotain kysytään.

”Niin, että, mihin päin mennään?” mies kysyy ilmeisesti jo toistamiseen. Vasta nyt Piija havahtuu, mutta ikään kuin voittaakseen vielä aikaa hän pysyy hiljaa. ”No!” vierestä ruvetaan tivaamaan napakammin. Samalla Piijan silmiin osuu rautakaupan ikkunassa oleva mainos, jossa on lierihattuinen, parrakas mies vaskooli kourassa. Hiukan kurillaan hän silmäilee omaa partamiestään ja ehdottaa: ”Mitäpä, jos ostettaisiin vaskoolit ja kokeiltaisiin kullanhuuhtomista?”

Kello lähenee iltaviittä ja kauppa on sulkemansa juuri oviaan, mutta matti-myöhäiset päästetään kuitenkin sisään.

- Jaa-ha, että kultaa huuhtomaan. Vaskoolit on melekosen vähissä. Jo vain niillä on ollut menekki. Porisee myyjä, pienoinen hymyn kare suupielessään.

Piijan väsymys on täysin ohi. Hänen innostuksensa on rajaton, sillä hetken oivalluksesta on syntymässä varsinainen haaste. Vaskooli kourassa hän pian koikkelehtii ulkona koettaen pysyä miehen rinnalla, kun he lähtevät etsimään vieraalla paikkakunnalla jotain ruokakauppaa. Syötävää pitäisi ostaa mukaan, jos mielii erämaahan moiselle reissulle.

Harvakseltaan kauppoja löytyy, mutta niistä joka ikinen on suljettu. Harmi! Huikea tunnelataus alkaa olla kadonnut, kun he istahtavat kuumaan autoonsa.

- Mennäänkö vasta aamusta? Ainakin saisi hankittua evästä, eikä tässä olla nyt hätiimme kuolemassa, vai? Mies yrittää keventää tunnelmaa. Turhaa se kumminkin on. Kyllä hän tietää tasan tarkkaan entuudestaan, minkä vaimo saa päähänsä, se ei sieltä hevillä häivy.

- Juodaan nyt kumminkin. Kai meillä on vielä vettä? Janottaa tämä hitonmoinen helle. Hän jatkaa toiveikkaasti.

- Eikä taatusti jäädä tähän! Me ollaan keskellä Inaria. Ajetaan nyt vaan Ivaloon, jospa siellä on joku kauppa auki ja sitten Kutturan tietä jonnekin mukavaan paikkaan, missä ruvetaan miettimään mitä seuraavaksi, eikö niin? Piija ehdottaa määrätietoisesti. Myös hän tietää, ettei autossa ole mitään syötävää, eikä vettä kummempaa juotavaa, mutta häntä ei semmoinen huoleta. Noloa vain, kun kumpikaan ei huomannut ottaa päivällä riittävän ajoissa puheeksi kaupassa käymistä.

Maasturi hörähtää liikkeelle ja suuntaa keulansa Ivaloon. Matkaa jatketaan painostavan hiljaisuuden vallitessa. Suureksi pettymykseksi kaupat ovat myös Ivalossa sulkeneet siltä päivältä. Autossa on viittä vaille mykkäkoulun meininki.

Kutturan tienhaaran kohdalla mies kuitenkin saa kysytyksi.

- Tuonneko? Piija nyökkää jotensakin välinpitämättömästi, kuin kokeillakseen, mitä mieltä toinen oikeastaan on. Ja huomatessaan matkan jatkuvan, hän innostuu puheliaaksi. 

-  Onhan meillä virvelit ja kalastusluvatkin matkassa. Kai me kalaa saadaan ja uskoisin, että muutama päivä varmasti eletään ilman kärkkäreitäkin. Vettä riittää joka janoon? Kyllä tämä tästä lähtee, yes!

Mies katsoo sivulle ja räjähtää nauramaan.

- Totta, tästä alkaa seikkailu! Ilman muonaa erämaahan. Herra ties miten pitkälle tänä yönä vielä sun kanssas pitää patikoida. Ehkä pitäisi ottaa huomioon, että takaisin on osattava ja  jaksettava myös.

Auto on kumminkin kääntynyt Kutturaan tielle, mutta etenee vielä mateluvauhtia. Kohta porhaltaa täyteen menoon. Piija ja miehensä ovat päässet yhteisymmärrykseen kesälomamatkansa uudenlaisesta käänteestä ja valmiit kokemaan jotain erilaista.

Pohjoinen maisema on auton ikkunastakin katsottuna silmiä hivelevän kaunis. Karu se on, mutta ilta-auringossa kuin upein pastellimaalaus vailla vertaa. On vain tuskastuttavan kuuma. Tiellä on  hiljaista, ei ole turisteja liikkeellä. Ei näy vastaantulijoita eikä liioin ohittajia. Outoa etelän eläjälle, aivan kuin he olisivat ainoat maailmassa, vain he kaksi porojen ja itikoiden lisäksi.

Lopulta ollaan perillä jossakin. Piija pomppaa heti ulos ja rupeaa kaivamaan autosta makuupussit ja virvelit. Mies tarkastaa vielä kertaalleen kylmälaukun ja reput toivoen löytävänsä jotain, mutta pahalta näyttää. Vain kahvivehkeet ja kahvia, sekä pari jogurttia, muutama pala ruisleipää löytyy ja sentään hiukan energiajuomajauhetta. Tyhjää parempi kuitenkin, vaikkei salaa toivomaansa makkarapakettia löytynytkään. Joka tapauksessa hänen mielestään evästä on liian niukalti. Koko hurja juttu alkaa epäilyttää. Mies vilkaisee Piijaa, joka pakkaa posket punottaen vähiä tavaroita reppuun. Vaimoa ei huoleta mikään.

- Entä pyörät? Voisikohan tuota polkua ajaa meidän maastopyörillä, mitä arvelet? Piija huutelee auton toiselta puolen. Siinä heidän  touhutessaan paikalle on tullut joku ulkopuolinen, joka kommentoi heti Piijan pohdiskelua pyöräilystä. 

- Noo-oh, asfalttia vaillehan se taitaa olla. Että huuhtomaanko sitä ollaan menossa? Hän jatkaa esitellen itsensä kullankaivajaksi, joka pitää kesäkotinaan traktorin lavalle rakentamaansa majaa. Naamaa peittää tuuhea, pitkä parta ja mustan lierihatun alta hapsottaa runsaasti harmaata tukkaa. Hänen silmänsä tukkivat arvoituksellisesti. Oikeastaan ne nauravat.

Traktorin vierestä lähtee polku. Se on vanha postipolku, joka johtaa Kultalaan. Hetken pohdinnan jälkeen Piija ja miehensä hyppäävät polkupyörien selkään. He hyvästelevät kullankaivajan kiitäen kovasti saamastaan edusta kokeilla kullanhuuhtomista hänen valtauksillaan.

Kesälomaseikkailu on ottamassa aimo harppauksen. Piija polkee edellä. Hänellä tulee pian vaikeuksia pysytellä kapealla ja kuoppaisella polulla. Luonnon rauha on hetkeksi tyystin kaikonnut, sillä vaskooli kolisee ikävästi pyörän metalliosia vasten. Ongelmitta ei suju miehenkään taival. Virvelien reppuun pakkaaminen ei ole luonnistanut kovin hyvin. Hankaluuksien kirjon täydentävät paarmat ja mäkärät, itikat sun muut kiusanhenget, jotka iskevät juuri silloin, kun niitä ei voi hätistää pois.

Ensimmäinen pysähdyspaikka on Pahanojan kämpän piha. Sattuipa mukavasti, että ensikertalaiset saivat kullankaivajalta hitusen verran tietoa seudusta. Harmi kuitenkin, ettei tullut kysyttyä matkan pituutta Kultalaan. Piija ei malta tauotella kämpän pihalla pitkään, vaikka näkee, että paikka on erittäin luonnonkaunis. Alhaalta notkosta tulee tuulahdus joen tuoksua ja virtaavan veden solina kuuluu notkelmasta musiikkina. Pikkuinen Pahanojan kämppä houkuttelee kulkijaa aitoudellaan, mutta nyt Piijaa piiskaa sisäinen polte. Mies ehkä tykkäisi vilkaista tupaankin, muttei yksin viitsi, kun toinen vain kiirehtii.

- Pitkospuut! Herran jestas, miten nämä ylitetään pyörän kanssa. Ei tässä voi ajaa! Piija kiljuu. Pyöriä on pakko ruveta taluttamaan. Vähitellen molemmat tajuavat, mitä asfalttia vaille oleva kulkureitti mahtoi tarkoittaa. Varsinkin kun maastoon ilmestyy vielä louhikkoa, isoa lohkaretta, pienempää lohkaretta ja aina vaan kiviä kivien päälle ja perään. Polkupyörät täytyy heittää kitukasvuisen kuusen suojiin ja tallentaa paikka muistiin, mikäli tahtoo löytää ne  palatessa.

Ilta on vaihtumassa yöksi. Aurinko pilkistelee yhä taivaan rannalla luoden sinne päivän viime sävyjään, eikä kesäyön lämpö ole vielä tyystin kadonnut. Taival taittuu milloin pitkospuilla kosteikkojen yli, milloin harppoen ahnaasti kuivaa kangasta varoen kompastumasta puiden kiemurteleviin juuriin.

Luonto on hiljenemässä. Jokunen emolintu eksyy polun läheisyyteen esittämään raajarikkoa yrittäen houkutella kulkijoita kauemmaksi poikaspesueesta. Porot siirtyvät hyvissä ajoin etäämmälle toljottaamaan kulkijoita. Yössä näyttää olevan monenlaista liikkujaa.

-Joko jano? Huutelee matkakumppani edessään kiirehtivälle Piijalle.   

- Tuosta lähteestä on hyvä koukata kuksalla vettä. Taatusti on ainakin kylmää. Mulla on paita likomärkä ja janottaa vallan vietävästi. Ollapa nyt olut!

Lähdevesi maistuu hyvälle ja virkistää. Kyllä Piijankin t-paidan selkämys on kastunut, sillä matkavauhti on reipas. Ei ole aavistustakaan, miten paljon matkaa on jäljellä Kultalaan. Ei ole tietoa siitäkään, voiko siellä yöpyä katon alla vaiko vain metsässä.

Taival jatkuu. Molemmat haluavat nähdä aina vaan seuraavan mutkan taakse, ehkäpä vielä sitäkin seuraavan.  Piija on lopettanut puolijuoksunsa  ja rauhoittunut lopulta samantahtiseen marssiin miehen kanssa. Hän huomaa tarkkailla pikku hiljaa jo ympäristönkin kauneutta. Ihastelee mielessään upeita keloja ja hentoja vaivaiskoivuja. Silmään osuu myös jokunen ”Tapion pöytä”, joissa kuusi ulottaa alimpia oksiaan maassa hyvin laajalle ikään kuin pöydäksi, joka on valmiina katettavaksi. Suoalueilla valkea niittyvilla levittäytyy mattona ja hilla valmistuu kypsymään suojaten marjaansa vielä hetken supussa.

- Apua! Hui, kamala sentään!

Jestas tuota Piijan kirkumista ja pomppimista, kun urosmetso lehahtaa yllättäen lentoon polun vierestä. Siinä pelästyvät niin metso kuin Piijakin. Toki säikäyttää, kun siipien raskas suhina saa aikaan ison äänen hiljaisessa yössä. Se tuntuu aivan hirveältä melusaasteelta.

- Kello on yli yksi, tajuatko enää ajan kulua? Vieläkö jatketaan vai katsotaanko jo sopivaa nukkumapaikkaa ja kömmitään makuupusseihin? Ne ovat vain  kysymyksiä, joihin mies ei saa vastausta. Outo hurmos ajaa koko ajan Piijaa eteenpäin. Hän pysähtyy ilmeisesti vasta Kultalassa.

Polku alkaa nousta nopeasti. Paikka paikoin sitä on vaikea kiivetä. Sitten yllättäen näkyy kauempaa rakennuksia. Sen täytyy olla Kultala. Patikoijat ovat kiivenneet Ivalojoen  Kultalan vastarannalle, mutta ovat vielä korkealla töyräällä ja alas joelle on jyrkkä lasku. Matka etenee hitaasti, mutta varmasti. Koko rinne on monessa mielessä huikea. Rinteessä kukkivat kullerot ja metsäkurjenpolvet sulassa sovussa, paikoin maasto on pelkkää kivikkoa.

Alhaalta tuoksuu joki ja koskien kohina alkaa kuulua selvemmin. Viimeinen pusikko ja silmien edessä on pitkä riippusilta. Se on kovin harmaa ja vähän rähjäisen näköinen, kuin suuri keinu korkealla joen yläpuolella. Piija lähtee rehvakkaasti etenemään, mutta silta alkaa keinua. Stop! Pakko on pysähtyä ja askeltaa rauhallisemmin.

Joen toisella puolen polun paikkaa saa vain arvailla louhikossa. Pitää tutkia tarkasti, mistä sen kulloinkin löytää. Kivissä ei ole askelten painumia.

Vihdoin vanha rakennus ottaa väsyneet kulkijat vastaan. Se ei ole kuitenkaan tuo auringon kilossa säteilevä punaruskea pitkä talo, joka näkyi kaukaa joen vastatörmältä. Tämä matala rakennus saa kuitenkin tarjota yösijan. Se on avoin ja sen lavereille on hyvä molempien oikaista väsynyt kroppansa. Ei ole nälkä, on vain hirvittävä jano ja sen sammuttamiseen kylmää lähdevettä.

Sitten tulee väsymyksestä levoton uni. Lapin yötön yö on heittänyt salaa lumoverkkonsa kulkijoiden ylle ja viimeiseksi mielikuvaksi ennen nukahtamista Piijan tajuntaan jää vaskoolin kilahdus. Sen repun päältä pudotessa aiheuttama ääni lisää ja värittää uniin omaa taikaansa.

Ovi kolahtaminen herättää Piijan. Hän toteaa olevansa yksin. Viereinen makuupussi on tyhjä. Nopeasti hän pomppaa pystyyn ja ryntää ulos. Kirkas aamuaurinko toivottaa häikäisten hänet tervetulleeksi kultamaille ja vastakeitetyn kahvin tuoksu karistaa viimeisetkin unen rippeet silmistä.

-  Hyvää huomenta kullankaivajani! Maistuuko kahvi?

-  Huomenet vaan. Totta kai se maistuu. Mikä sinut on herättänyt? Oletko nukkunut lainkaan? Piija on tavallistakin puheliaampi tänä aamuna. Asiat ovat kohdallaan ja uusi ihana päivä aluillaan. Aamiainen on niukkakin niukempi, vain kahvia ja palat leipää.

-  Meillä ei ole lapiota! Piija parahtaa kesken syömisensä.   

- Miten ihmeessä me kaivetaan maata vaskooliin, kun ei ole lapiota?

Asialle ei voi mitään, kun ei ole lapiota niin ei ole. Mielipahalle on löydettävä parannuslääkettä. He lähtevät katselemaan ympäristöä. Ensimmäinen polun pahanen johdattakoon minne johdattaakin, sitä on seuraaminen.  Se toi heidät Kultalan pihaan. Se, jos mikä on hyvä enne.

Kultalan ovet ovat lukitsematta. Piijasta tuntuu kovin juhlalliselta astua sisälle suureen tupaan. Yhdessä he kiertävät kaikki huoneet ja lukevat, mitä kirjoitettua sanaa suinkin löytyy. Aivan kuin he olisivat sukeltaneet syvälle historiaan ja tavallaan ovatkin. Nykyajasta vihjaa vain rivi tyhjiä olutpulloja vaatimattomassa keittiönurkassa.

Kaikesta huolimatta matka kultamaille on pettymys, jos varsinaiseen asiaan ei ole mahdollisuutta. Piija yrittää yhä keksiä keinoja, miten päästä käyttämään vaskooliaan. Hän kulkee ympäriinsä Kultalan pihapiiriä ja suuntaa kulkunsa lopulta alas rantaan. Siellä on vanha savusauna. Ja ihana yllätys! Sen nurkalla on lapio! Tosin se on jo aikoja parhaat päivänsä nähnyt, mutta lapio kuitenkin. Kyllä sillä sen verran maata kaivaa, että kullanhuuhtomisen makuun pääsee.

Piija kiljuu sen minkä kurkusta saa ääntä lähtemään, mutta vain kaiku vastaa. Ääni palaa takaisin hiukan viivästyneenä ja mahtipontisena. Kaiku todella kiirii ympäriinsä kanjonissa. Siksi mies ei osaa lähteä mihinkään suuntaan, vaikka ymmärtääkin lapion löytyneen. Tuntuu kuin lapioita ja Piijoja olisi joka puolella. Lopulta Piija juoksee hengästyneenä rinnettä ylös hänen luokseen ihmetellen, miksei mies ilmesty kaivamaan. Sitä vartenhan tänne on tultu. Kärttyinen äänen sävy uhittelee riitaa, mutta mies ei ole huomaavinaankaan sitä. Hän vain ihmettelee, miten ovat ennen miehet olleet rautaa, kun ovat näitä jumalattomia lohkareita siirrelleet miesvoimin. Saatikka kulkeneet mittaamattomia erämaita jalan, muonat ja tarvetavarat mukana haaveillen rikkauksista. Loppujen lopuksi monikaan ei oikeasti rikastunut Lapin kullalla.

Kohta he seisovat veden rajassa, Piija ja mies, toisella vaskooli kourassa, toisella lapio. Kyllä televisiossa on näytetty, miten huuhtominen sujuu. Teoria on siis selvä, käytäntö voi olla eri asia.

Lopulta mies iskee lapion rantatörmään. Kovin syvälle se ei mene, sillä maa on kivistä. Piija norkoilee vieressä vaskoolinsa kanssa ja odottaa saavansa siihen huuhdottavaa. Sitten hän istahtaa kiireesti rantakivelle ja upottaa koko komeuden veden alle ja nostaa vettä valuvana ylös. Liike on liian nopea ja suurin osa huuhdottavasta  katoaa veden mukana pois.

- Hitto! Ei noin! Siinähän menee kullatkin sen siliän tien. Mies ehättää noitumaan ja yrittää neuvoa, joskaan Piija ei perusta opastuksesta. Hän tykkää olevansa tässäkin tuiki itsellinen. Vasta kun mies ilmoittaa lopettavansa lapioimisen, jos tyyli ei muutu, niin toinen alkaa ottaa neuvot todesta. Hän rupeaa huuhtomaan isommat kivet vaskoolin päällä, ettei niissä olevat mahdolliset hippuset häviäisi. Sitten hän upottaa vaskoolin kokonaan veteen ja haroo sormin vielä isompaa soraa pois. Vihdoin hän malttaa edetä rauhallisesti ja huljuttaa vedellä yhä hienommaksi käyvää hiekkaa vaskoolistaan. Sinnikkäästi työtä tehdään tuntitolkulla. Välillä osat vaihtuvat, Piija vuorostaan lapioi ja mies huuhtoo. Hänen huuhtomistekniikkansa on kiusallisen paljon taidokkaampaa Piijan mielestä, kuin omansa. Sitä hän ei tietenkään julkista, mutta yrittää ottaa kylläkin opiksi.

Kesäpäivä on täydellinen. Tunnit kuluvat huomaamatta ja hiekkaa tulee pestyksi paljon. Ahkeroinnin keskeyttää välillä kylmään jokeen uimaan pulahtaminen. Lopulta työ alkaa kuitenkin kyllästyttää, kun hippuja ei rupea ilmaantumaan lainkaan. Toki molemmat tietävät, että juuri nämä jokitörmät on huuhdottu tuhannesti, mutta paikassa ja touhussa on oma viehätyksensä. Ehkä juuri tähän on jostain vaskoolista joskus pudonnut hippu kadoten veteen ja mistä sen tietää, jos juuri se sattuisi tänään jäämään Piijan tai miehen vaskooliin. Se mahdollisuus  kiehtoo suunnattomasti.

Mies kypsyy lopulta ensin ja lähtee hakemaan virveliä. Hänen mielestään näille päiville kuuluu jonkun jo keskittyä ravinnon hankkimiseen. Hän on aamulla onnekseen löytänyt repun yhdestä sen monista taskuista kuiva-annoksen kalakeittoaineksia. Vain kalat puuttuvat.

Piija jää istumaan rantakivelle. Hän katselee vastarannalle, missä iso porolauma on syömässä. Kymmenkunta tavallisen näköistä ja kokoista poroa ja yksi valkoinen, joka nostaa päänsä ja seisoo ylväänä tunturin rinteessä. Se jää paikalleen, vaikka  muut lähtevät. Sitten se siirtyy alemmaksi rinteessä, tulee lähes joen rantaan ja pysähtyy tuijottamaan Piijaa, joka hänkin tuijottaa ihmeissään sitä.

Piijaa värisyttää ja hänen ihonsa nousee kananlihalle, jotenkin tuo outo valkoinen poro saa sen aikaan. Mitä hänessä tapahtuu? Piijan katse viipyy yhä porossa. Hänen mieleensä syöksähtävät äkisti  muistikuvat ja monet muistot omasta äidistä, jonka kuolemasta on jo lähes kaksikymmentä vuotta.  Äiti oli pohjoisen naisia ja aikoinaan etelään muuttanut. Ikänsä hän kaipasi keväisten tunturipurojen solinaa ja tuulen vapautta puhaltaa vaaroilla ja tuntureilla. Piijalle tulee hämmentynyt ja epätodellinen olo. Viimein hän särkee tunnelman lähtemällä katsomaan, miten miehen kalastaminen sujuu, mutta vilkaisee vielä kuin ohimennen tunturiin. Poro on kadonnut. Mihin se niin nopeasti voi hävitä, onko se poro lainkaan, vaiko vain ajatuksen aikaansaama illuusio. Illuusio, joka sai Piijan muistamaan äidin, joka oli hänelle aina kertonut poroista ja lapin lumosta.

Mies on saanut narrattua neljä komeaa taimenta ja yhden harjuksen, joita hän ylpeillen esittelee. Piija jää hänen viereensä mietteliäänä katselemaan kaloja. Hänestä taimen on kaloista kaikkein kaunein. Mielikseen sellaista pyytää, vaikkei aina kalaonnea olisikaan. Äiti oli kertonut myös lapsena onkineensa tammukoita sateen jälkeen tunturipuroista.

- Kalat riittävät yhteen  keittoon, mutta jos syöt nuotion loimussa paistettua taimenta, voidaan narrata vielä lisää. Paistan kyllä. Mies tarinoi hyväntuulisesti peratessaan saalista.

- Joko vaskoolin pohjalle jäi muutakin, kun hiekkaa? Hän jatkaa huomaamatta vieläkään Piijan tunnekuohua. Kun toinen pysyy edelleen vaiti, mies katsahtaa vaimoonsa ja ihmettelee, mitä on tapahtunut.

- No, mikä on? Mörköjä liikkeellä?

- Ei mörköjä, mutta jotain kummallista kyllä. Tai toisaalta, jos joen vastarannalla seisoskeleva valkoinen poro on jonkinlainen mörkö, niin sitten niitäkin on liikkeellä. Yllättäen sitä katsoessani rupesin muistelemaan äitiä. Mieleen ryöpsähti äkisti kaikenlaisia muistikuvia hänestä. Hui, vieläkin värisyttää! Ajattele, se poro sai aikaan sen!” Piija yrittää selittää outoa kokemaansa.

Nuotiolla keitetty kalasoppa tuoksuu herkulliselle ja maistuu myös hyvälle. Se on ruhtinaallisen maukas ateria ja parhaassa mahdollisessa seurassa. Mies heittää lopuksi vielä pari puuta hiipuvaan tuleen saaden sen rätisemään. On hyvä istua tunnelmoimassa aterian päälle vielä hetki. Keskustelu tahtoo kääntyä vain väkisin takaisin valkoiseen poroon. Se elikko tuntuu olevan varsinainen mystisyys.

Ennen yötä on parasta mennä huuhtomaan vielä muutama vaskoolillinen, muuten Piija saisi valkoisen poron uniinsakin. Mies aloittaa lapioimisen ja Piija huuhtoo. Työ tuntuu pienen tauon jälkeen taas mukavalta.

Viimeinen täysi vaskooli uppoaa veteen. Mies huuhtoo jo niin tottuneesti, että pakko sitä on Piijan hiukan syrjemmältä ihailla. Hän nojaa lapion varteen ja katselee miehen olan yli, miten pienellä liikkeellä vesi huuhtoo hiekkaa vaskoolista jokeen ja miten miehen käsi nyppii pikku kiviä aina vähän väliä pois. Sama uudestaan ja uudestaan.

Olisiko tuossa jotain vilahtanut vaskoolin pohjalla? Jos vilahtikin, niin se hävisi samassa hiekan sekaan.

Jotain vilahti taas! Siinä se on, hippu ja toinenkin! Toden totta, aivan ensikertalaisten moukan tuuria. Käsittämätöntä miten olematon kultahippunen erottuu hiekan joukosta, mutta kulta on kultaa, vaikka hippukin. Se painuu pohjaan, eikä hevin huuhtoudu takaisin jokeen.

- Siinä se on! Kaksi hippua! Piija nauraa.

Todella huonosti ovat Piija ja miehensä varustautuneet tälle retkelle! Mukana ei satu olemaan mitään, mihin kulta-aarteet voisi ottaa talteen. Vaskoolin pohjalla ne pitää kuljettaa kämpälle. Siihen ne kaksi pikku, pikku hippusta jäävät, kun huuhtojat kömpivät unta odottelemaan.

Piijalle ei uni tule. Kämpässä on liian kuumakin. Ja lisäksi muutama inisijä valvottaa. Yö on valoisa, sillä aurinko paistaa yhä, vaikka tänäinen on jo vaihtunut huomiseksi. Kaikki on hyvin, mutta kuitenkin tuntuu, että mikään ei ole kohdallaan. Oikeastaan valvottaja on valkoinen poro.

Lopulta Piija nousee ja menee ulos. Hän ei henno sängyssä pyörimisellään herättää miestä. Ovella häntä tervehtii raikas ulkoilma ja paljaiden varpaiden alla viileän kostea maa. Hän venyttelee ja vetää syvään  henkeä. Aamuyö on parhaillaan herkän neitseellinen.

Läheltä kuuluu risahdus! Piija kääntyy katsomaan, mikä äänen voisi aiheuttaa. Hetken katsovat toisiaan, Piija ja valkoinen poro. Piijan sydän hakkaa, tuntuu kuin hän ei saisi hengitetyksi. Poro ei pakene, vaikka Piija huutaa ääni tukahtuen sille.

- Mikä tai kuka sinä oikein olet? Ja mistä aina ilmestyt?

Piija ryntää tupaan ja ravistaa miehensä hereille. He menevät ulos, mutta poroa ei enää näy. Kaikki on hiljaista. Yö on äänetön.

Piijan mieli ei ota rauhoittuakseen, vaan hoputtaa lähtemään pois. Hänestä tuntuu, että siltä seisomalta on riennettävä pois. Mies huokaa ja katsoo parhaaksi ruveta kasaamaan tavaroita. Hän vilkaisee kelloa, se on hiukan yli kolme. Hän ei sano mitään, mutta huokaa toistamiseen. Kohta he marssivat riippusillalla, joesta nousee usvaa ja kosken kohina kuuluu tutusti. Piija tietää sydämessään, ettei valkoinen poro ole kaukana.

Reippaasti kävellen matka taittuu verraten nopeasti takaisin päin. Polkupyörät haetaan kuusen alta, mutta polkeminen joutaa jäädä. Tuntuu turvallisemmalta vain taluttaa. Lähellä Pahaojan kämppää vastaan tulee muitakin liikkujia. He ovat ilmeisesti kullanhuuhtojia tulossa valtauksilleen. Piija ja mies saavat heiltä tuttavallisen tervehdyksen, mutta peruslukemilla miesten naamat eivät tahdo pysyä, sillä naurussa saattoi olla pitelemistä. Ajatella! Polkupyöriä taluttavat turistihuuhtojat tulossa aamulla ani varhain kultamailta!

Tuskin mies ehtii heittää reppua selästä auton luona, kun tuttu kullankaivaja harppoo paikalle. Koko mies on täynnä leveää hymyä ja silmät sikkuralla hän toteaa ensimmäiseksi, ettei ehkä olisi sitä viimeistä jyrkännettä Ivalon joelle päästellyt pyörän selässä. Piija ja mies vilkaisevat toisiaan, naureskelevat vain todetessaan.

- Et vai? No mikset? Onhan tie Kultalaan asfalttia vaille!

Keskustelu tyrehtyy alkuunsa. Kullankaivaja on silmin nähden pettynyt, kun ei saa enempää seuraa näistä ihmisistä, vaikka on selvästi pitänyt polun päätä silmällä ja odottanut heidän paluutaan.

Piija heittelee rivakasti tavarat autoon ja jää katselemaan, kun mies ripustaa pyöriä telineelle. Hän sulkee silmänsä ja ajattelee tahtomattaankin valkoista poroa. Hän ei ole enää aivan varma, ahdistuisiko sen ilmestymisestä vaiko ilahtuisi. Oikeastaan hän toivoo heidän seuraavaa kohtaamistaan.

- Hyppää autoon. Lähdetään. Mies on valmiina starttaamaan. Piija nousee autoon vilkuillen yhä Kultalan polulle päin, mutta ei siellä ketään näy.

Osallistuin novellillani -Madonnan stoori- kirjoituskilpiluun nimeltä "Ei auta, sano nauta". OLi vuosi 2005. Novellin olin kirjoittanut paljon aikaisemmin niin sanotusti pöytälaatikkoon. Sattumalta löysin netissä surffaillessani mainitun kirjoituskilpailun ja oli itsestään selvää, että lähetän "stoorin"

Madonna-lehmä hankitaan kevättalvella kantavana. Iloitsemme kovasti, kun meidän vähävarainen perheemme onnistuu ostamaan sen tiukasta rahatilanteestaan huolimatta. Ennestään navetassa ynisee pari muuta lehmää, jotka ovat menossa umpeen kesäksi. Äiti oli pitempään haaveillut alkutalvella poikivasta lehmästä. Vain siten pystyttäisiin varmistamaan maidon saanti myös myöhäisemmälle keväälle ja kesälle.  Madonna on oikea kantakirjalehmä, terveen ja komean näköinen, sellainen punaruskea, jolla on lempeän ystävällinen katse. Sitä tekee mieli ohimennen aina taputtaa ja halia. Kiitoksena siltä saa välittömästi yninää tahi kelpo nuolaisun, mihin vain sen kieli kulloinkin ylettää. Nyt sen poikimisen aika lähestyy.

On jouluaatto ja  tuvassa aattoaamun kiireet. Äidin estelyistä huolimatta isä tekee lähtöä kirkonkylään ostoksille. Mitään tarpeellista ei puutu, mutta kuitenkin isä mielii lähteä. Kummallista, kuinka sisäinen tuli pystyy pakottamaan hänet polkupyörän selkään monen kilometrin taipaleelle. Me kyllä aavistamme sen tulen syyn ja mitä siitä kauppareissusta seuraisi. Äiti lähtee navetalle sanaakaan sanomatta, huokaisee vain mennessään raskaasti. Hän on lopen uupunut kuumeflunssan kourissa, mutta lehmät täytyy hoitaa, on sairas tai ei, on joulu tai ei. 

Tupaan tulee hiljaisuus. Isommat lapset suunnistavat vaisuina omille askareilleen. Pienemmät sisarukset  jäävät istumaan ikkunanaluspenkille nenät ruudussa. He alkavat odottaa joulupukkia. Heidän arkinen kinastelunsa lievittää samalla ahdistavaa tunnelmaa. Jos kiltteysvakuutuksiin on uskominen, kyllä pukin pitäisi ilmestyä illan edetessä.

 Äiti ilmoittaa navetalta tullessaan, että taidetaan saada jouluvasikka. Madonnan asiat ovat sillä mallilla. Hän toivoo vielä, että pojat laittaisivat saunan lämpenemään vasta myöhemmin. Mentäisiin saunomaan iltatöiden ja Madonnan poikimisen jälkeen. Totta onkin, että vasta vasikan ollessa karsinassa, voitaisiin rauhoittua aattoillan viettoon. Tällä hetkellä äidille parasta lääkettä niin flunssaan, kuin mielipahaankin, on kunnon uni. Päivälevolle mennessään hän pyytää minua huolehtimaan ja seuraamaan  Madonnaa.

Mitä minä, nuori tyttönen osaisin seurata poikivaa lehmää! Kuuliaisesti lähden kuitenkin hetkisen takaa katsomaan, mitä sille kuuluu. Parressaan Madonna liikehtii levottomasti. Näkee jo ovelta, miten tuskallinen sen olotila on. Vuoroin se  laskeutuu pitkälleen ja nousee taas ylös. Se on liikkeessä koko ajan. Taputtelen Madonnaa osaan ottavasti kaulalle.  Silittelen ja puhelen sille, kuinka tärkeää meille kaikille on, että sen vasikoiminen sujuisi hyvin ja syntyisi terve vasikka. Niinpä niin, kun toiset lehmät ovat menossa umpeen, Madonnan täytyy pitää meidän perhe maidossa sydäntalven yli. 

Aatto hämärtyy nopeasti. Pakkaslunta oli satanut pitkin päivää ja pihapiiri näyttää lumiasussaan hyvin kauniilta ja juhlavalta. Isää ei vain kuulu. Äiti oli ilmeisesti saanut unen päästä kiinni, kun kammarista ei ole kuulunut enää aikoihin hänen kireää yskimistään. Me isommat lapset pelkäämme isän tulevan juovuksissa, jos yleensä tulisi enää sille päivälle.  Nuorimmat eivät ymmärrä näistä ikävistä asioista mitään. He alkavat ihmetellä vain kovasti, miksei joulupukki tule.  Miksei edes sytytetä kuusenkynttilöitä, että pukki löytäisi tien meille.

Äiti pinnistelee jalkeille mennäkseen navettaan ilta-askareille. Hän ruokkii ja lypsää kanssani lehmät ja huolestuu silmin nähden Madonnan tuskaisuudesta. Usean tunnin aikana ei ole tapahtunut mitään. Se ei ole hyvä merkki ollenkaan.

Sitten pihaan ajaa taksi ja isä rupeaa kompuroimaan autosta ulos. Kuin pyörremyrsky ilmestyy äiti paikalle ja siinä purkauksessa saa syytön taksimieskin osansa. Riita on vertaansa vailla, kuten arvata saattoi. Sitä jatkuu ulkona ja taas vuoroon tuvassa. Kurjassa välienselvityksessä joutuu myös joulukuusi väkivallan kohteeksi lentäen vauhdikkaasti ulos hankeen, sinne mihin isä on heitetty hetkeä aiemmin.

Lopulta rähinän katkaisee virkavalta, joka on saapunut tilannetta rauhoittelemaan. Taksimies oli varmaankin toimittanut heidät paikalle nähdessään, minkälaiseen kaaosmaiseen tilanteeseen perhe jää.

Pihalla tullaan lopulta jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Tolaltaan pois oleva äiti ja parkuvat, pienemmät lapset toimitetaan sisälle ja vähän vastaanhangoitteleva isä mustaanmaijaan. Meiltä isommilta lapsilta poliisimies kysäisee kuin ohimennen, pärjätäänkö? Totisina nyökätään kuin lupaukseksi pärjäämisestä.

Jouluaatto rupeaa vaihtumaan yöksi samalla lumisade lakkaa. Tähdet tuikkivat pakkasen kiristyessä. Murhemielin lähden taas navetalle, ties monennenko kerran. Ymmärrän liiankin kanssa, että vastuulleni on jäänyt niin Madonna kuin pienemmät sisaruksetkin.

Seison keskellä navetan lattiaa ja tuijotan lehmää ymmärtämättä tilanteesta muuta, kuin että vasikan olisi pitänyt jo syntyä. Madonna on käsittämättömän kipeän oloinen ja sen ähinä täynnä tuskaa. Peräpää on pahaenteisesti paisuksissa ja täynnä verenpurkaumia. Mietin kuumeisesti, kuinka kauan näin on jo jatkunut. Nytkin rajut supistukset tulevat hyvin voimakkaina lähes jatkuvasti. Vasikka yrittää epätoivoisesti syntyä, mutta sen syntymälle on jokin este. Olisi pakko saada äiti sen verran tolkkuun, että opastaisi, miten toimia. Pelottaa hirvittävästi. Madonnan vasikoiminen ei suju, niin kuin pitäisi, se on jo helposti nähdä.

Ryntään tupaan kiihtyneenä. Äiti makaa kammarissa kuumehoureissaan, eikä hän pysty auttamaan, tuskin tajuaa, että yritän ravistella häntä hereille. Ahdistun omaa taitamattomuuttani, miten minä selviäisin tästä, enhän ole aikaisemmin edes nähnyt lehmän poikimista.

Äidille pitäisi saada myös tautiin lievitystä. Hänen vointinsa taitaa olla hirvittävän kehno. Itkua pidätellen suljen kammarin oven ja pakenen ulos pakkaseen. Oven raossa ehdin kuitenkin kuulla äidin rohisevan äänen kuiskaavan: ” Mene soittamaan eläinlääkäri!” Kynnys on korkea kysyä eläinlääkäriä jouluaattona avuksi. Ei vain siksi, että on jouluaatto, vaan siksi, ettei ole millä maksaa hänen käynnistä. Tässä vaiheessa en ajattele enää rahaa. Laskusta aina jotenkin selvitään, kunhan vain Madonna selviäisi.

Onneksi sisarusten itku ja marina on loppunut ja he ovat keskenään saaneet ruokaa pöytään ja syöneet. Joulupukin tulosta ei kukaan kysele enää mitään. Jotenkin kaikki vain ymmärtävät, että tänä jouluna pukki kulkee meidän kotimme ohi, ei heitä lahjasäkkiä edes eteisen puolelle.

Lähden juoksemaan naapuriin minkä kintuista pääsen. Pakkanen on kirpakkaa ja käy pahasti henkeen, mutta hätä ja pelko kannustavat lisäämään vauhtia.  Huohottaen ja läkähdyksissäni ryntään naapuritaloon sisälle pyytäen soittamaan lehmällemme apua. Aikaa kuluu päivystävän eläinlääkärin etsimiseen. Lopulta sellainen vastaa puhelimeen naapurikunnan puolelta. Parhaani mukaan koetan selvittää hänelle tilannetta. Kenties en osaa kuvata sitä oikein tai tarpeeksi selkeästi, koskapa apu jää olemattomaksi. Lasken tyrmistyksissäni luurin.  Eläinlääkäri sanoi vain:” Käännä vasikka ja pistä köysi sorkkien ympäri ja vedä!” Herra Jumala! Miten minä osaisin kääntää vasikan lehmän kohdussa! Rohkenen pyytää epäröiden, voisiko joku talon väestä lähteä mukaani auttamaan. Näen kyllä, että talossa ollaan jo käymässä yöpuulle.

Niine hyvineni joudun palaamaan takaisin kotiin. Ystävällisesti he lupaavat kuitenkin soittaa asiani vähän kauempana asuvalle karjakkoemännälle.  Navettaan päästyä ryhdyn heti ripeästi toimeen saamieni ohjeiden mukaan. Käärin oikean käden hihan ylös työntäen sen sitten lehmän emättimeen. Reitti on auki kohtuun asti. Näin olin ymmärtänytkin, että kalvot ovat rikki. Saan käteeni yhden vasikan sorkista, mutta minkä niistä? Kovasti koetan tunnustella, miten päin niljakas pikkuinen siellä on, mutten saa siitä juurikaan tolkkua. Tuntuu, kuin joka puolella olisi vain sorkkia, enkä pysty selvittämään lainkaan, mitkä ovat etusorkkia ja mitkä takasorkkia. Kääntämisestä ei tulisi mitään! Enhän voi laittaa köyttäkään, jos en saa selkoa sorkista! Madonna vapisee horkassa ja sen mölinä on pahaenteisen kauhistuttavaa kuulla. Toiset lehmät ovat siirtyneet parressa mahdollisemman kauas, vaistoavat jotain.

Sitten navetan ovi käy. Olkoon tulija kuka tahansa, niin hän on tervetullut.  Varmasti sata kiloa ahdistusta ja pelkoa putoaa harteiltani, kun oven suussa seisoo naapurin riuska emäntä. Välittömästi hän alkaa tutkia tilannetta. Samoin, kun minä hetkeä aiemmin, hän koettaa saada selville, miten vasikka todella on Madonnan kohdussa. Hikikarpalot nousevat auttajan otsalle, mutta sorkat eivät tunnu tulevan järjestykseen. Lopulta hän käskee topakasti minua juoksemaan uudelleen naapuriin puhelimeen ja vaatimalla vaatimaan eläinlääkäri avuksi.

Naapurissa on talo pimeänä. En jaksa olla mitenkään hienotunteinen, vaan jyskytän nyrkeillä oveen. Herätys on yhtä raju kuin on hätänikin, mutta minua ymmärretään. Eläinlääkäriltä ei vain tipu auttamishalua. Kovasti harmistuneena hän ilmoittaa, ettei aio lähteä ajamaan tällaisena yönä minkään elikon takia kymmeniä kilometrejä. Ennen puhelun sulkemista hän kehtaa vielä sanoa:” Ota puukko ja leikkaa vasikka palasiksi. Menetetty se kuitenkin on.”

Takaisin navetalle tultuani siellä on saatu narut vasikan sorkkiin. Minä ryhdyn vetämään yhdestä narusta lujaa, karjakko vetää toisesta. Näin me kaksi naista kiskotaan, mutta tiukasti tuntuu uusi elämä pysyvän emänsä sisällä. Kun vasikka lopulta putoaa lattialle, siinä ei ole mitään elonmerkkejä. Se tuli väärinpäin.  Se lojuu lantakourussa verisenä ja kuolleena.

Emäntä kehottaa lähtiessään huolehtimaan Madonnasta, vaikkei lopulta osaa sanoa, mitä pystyisin tekemään, jos emä alkaisi voida huonommin. Ilmeisesti keinot ovat vähäiset. Pakostihan sille on täytynyt tulla vaurioita kohtuun. Se on synnyttänyt koko päivän ja lähes yönkin. Ei kai se mitään, mutta vasikka on revitty väkivalloin sen sisältä ulos, joten pelkään, mitä muuta on samalla mennyt rikki.

Jään yksin. Ulkona on vielä pimeää, vaikka aamun sarastus ei  voi olla enää kaukana. Olen vetänyt vasikan heinätallin puolelle. Sieltä se vietäisiin päivän valossa haudattavaksi. Istun lypsyjakkaralla ja nojaan karsinan seinään. Juuri tuonne karsinaan on aamulla pistetty pahnat pikku tulokkaalle. Miten mukavaa olisi ollut nostaa se puhtaille pahnoille, sen jälkeen kun Madonna olisi nuollut sen. Ihanaa olisi ollut myös katsella sen haparoivia ensi askeleita.

Ohimoissa jyskyttää ja suolet kurnivat tyhjyyttään. On nälkä, paleltaa hiukan ja väsyttää aivan hirveästi. Tuntikausiin en ole käynyt tuvassakaan. Miten siellä mahdetaan jaksaa? Pelko saa hytisemään lisää, sillä arvaten äiti ei voi kovin hyvin. Varmasti hän olisi tullut käymään navetalla, jos suinkin olisi jaksanut. Madonna oli hänen silmäteränsä.

Joku uusi ääni havahduttaa minut. Tuijotan kauhun lamaamana Madonnaa. Se mölisee tauotta, suusta valuu vaahtoa ja perästä verta, siis aivan muun näköistä, kuin jälkeiset.  Sitten se rojahtaa suorilta jaloilta lattialle kyljelleen. Sorkat sätkivät muutamaan otteeseen mölinän jatkuessa.

Oma sydämeni pomppaa kurkkuun meinaten pakahtua. Voi hyvä Isä Jumala, Madonna kuolee! Se ei saa kuolla! Minun täytyy puhaltaa siihen ilmaa ja hieroa sen sydäntä. Samassa olen lehmän kainalossa ja koetan pyyhkiä sen turpaa vaahdosta päästäkseni puhaltamaan.  Yritykset ovat onnettomia, mutta hätä panee jatkamaan. Toisella kädellä tukin toista sierainta ja turpaa, samalla tyhjentäen keuhkoistani kaiken ilman sen toiseen sieraimeen. Toivoton tehtävä! Toisaalta, en osaa paikantaa Madonnan sydäntäkään. Luulen, että sen sydän on vasemman etujalan nivuksen takana, syvällä rintakehässä, siis samalla puolella, kuin itsellänikin. Kuolinkamppailussaan se kaatui kuitenkin vasemmalle kyljelleen, jotenka mistä kohtaa minä painelen? Voimattomana joudun luovuttamaan. Sorkat sätkivät vielä muutaman kerran tahattomasti, sitten Madonna hiljenee. Lysähdän sen tuskan hiestä märkää kylkeä vasten itkemään hillittömästi. Eikä itku tahdo loppua.

Navettaan tulijaa kohtaa ovella lohduton näky. Nuori tyttö itkemässä kuolleen lehmän kylkeä vasten. Naapuri ravistelee minua ja kysyy, näinkö tässä kävi. Nyökkään pystymättä sanomaan ääneen sanaakaan. Ihmettelemme yhdessä tilanteen surkeutta. Hän rupeaa samalla miettimään, miten saamme Madonnan navetasta ulos. Lehmällä on melkoinen koko ja esteenä on kynnyksiä ja kapeita ovia. Lisäväki olisi tuiki tarpeen. Eikä lähes metrisen lumen alle jäiseen maahan kaiveta helposti hautaakaan.

Äidille en voi mennä kertomaan. Hän saakoon tietää vasta, kun on paremmassa kunnossa. Hermostuneena kuljen pihan yli tuvalle. Kaikki nukkuvat, ehkei kuitenkaan äiti. Hän on kovasti kuumeinen ja yskii herkeämättä. Pelkään, mitä sanon, jos hän kysyy navettakuulumisia. Hän ei jostain syystä kuitenkaan kysy. Ehdotan puolestani hänelle sairaalaan lähtöä, eikä siitä tulekaan erimielisyyttä. Säästyn yhdeltä juoksemiselta, kun naapuri lupaa soittaa apuvoimia hakiessaan taksin. Äiti joutuu jäämään osastolle.

Minä en voi mennä takaisin navettaan, en halua nähdä Madonnaa lojumassa elottomana lattialla. Naapurista väki raahaa lehmämme ulos ja hautaa sen vasikkansa kanssa.  He hoitavat myös muun karjan huomattuaan, miten lopen uuvuksissa nuori navettapiika on.

Uni ottaa omansa. Armeliaasti se vie minut sänkyyn kaaduttuani omaan valtakuntaansa. Nukun joulupäivän.  Painajainen, joka saa alkunsa aattoaamuna, jatkuu painajaisunina. Tunnen käsittämättömästi syyllisyyttä tapahtuneesta. Kuitenkaan kukaan ei ole moittinut minua, ei äiti eikä isä. Sen joulun tapahtumista vaiettiin. Ehkä vain minä en ole voinut tuota jouluyötä unohtaa, sillä vielä yli neljän vuosikymmenen takaa Madonnan muisto elää.