Aikaisemmin olin suunnitellut useana kesänä pyöräretkeä saaristoon, mutta aina se jostain syystä jäi suunnitteluvaiheeseen. Tietoa etsin mm. www.saaristonrengastie.fi  Tätä v.2002 kesällä toteuttamaani pyöräretkeä en kauaa pohtinut, vaan ajattelin, että tämä voisi olla minun juttuni.

Eräänlainen matkapäiväkirja 29.07 – 01.08.2002

Arvaan ja tiedänkin, että moni on haaveillut ja haaveilee kunnon polkupyöräretkestä. Mikä olisi sen sopivampaa aikaa, kun kesäloma sen toteuttamiseen. Itse mielin vuosikaudet kokeilla fillaroimista täältä Ouluun. Tai oikeastaan Kempele olisi jo minun päätepysäkkini, siis 10 kilometriä ennen Oulua.

Vihdoin tuli se kesäloma, jolloin pistin tuumasta toimeksi. Hyvissä ajoin rupesin suunnittelemaan reissuani, mikä itse asiassa ei kummempia etukäteisvalmisteluita kaivannut. Faktat olivat selvät.....  pyöräilen yksin.....ja aikaa varaan siihen 6 päivää.  Matkavauhti pitäisi olla jotakuinkin 100 kilometriä päivässä. Arvelin oman fysiikkani siihen riittävän, vaikken aiemmin ole pyöräillyt yhteen menoon kuin 57 kilometriä  viime äitienpäivää juhlistaessani.  Ei se pahalta tuntunut, mutta  vielä..... liki toinen mokoma lisää, miltä se maistuisi..... ja kuutena päivänä peräkkäin? Päätin ottaa siitä selvää!

Pyörä minulla on entuudestaan hyvä. Sen voin varmuudella kehua, sillä poljen melko usein työmatkani kesät talvet. Lisukkeeksi tarvitsen kunnon pyörälaukut, mihin tulee mahtua tarpeelliset tavarat.  Pumppu ja muutama työkalu, plus tietenkin paikkausvehkeet täytyy ottaa mukaan, jos sattuisi rengasrikko. Olisi peräti kurjaa  taluttaa pyörää kilometri tolkulla huoltamolle.

Vaatepuolen karsin minimiin. Ilman muuta sullon laukkuun uikkarit ja pyyhkeen ynnä vaihtovaatekerran. Säistä ei aina ole täysin takeita, eikä kylmissään matkanteko maistu, niinpä mukaan tulee myös lenkkarit sandaalien lisäksi sekä tuulipuku. Toki seuraan säätä, enkä aivan jatkuvalla sadekelin ennusteella viitsi lähteäkään.

Yöpymiset suunnittelin leirintäalueille, mutta teltassa. Mökeillä on varsin huikeita hintoja, eikä missään ollut mökkiä yhdelle! Siksipä niillä on tuplahintakin eli noin 25-30 euroa / yö. Mutta teltta puuttui! Kyselin semmoista kevyttä retkitelttaa ystäviltä ja kadun miehiltäkin, vaan kellään ei ollut lainata. Puolivahingossa se kuitenkin löytyy Netti-Anttilasta sopuhintaan 19.90 €. Eli nyt on tarvittavat varusteet  kondiksessa. Ruokapuolen tuumaan hoitaa istumalla valmiiseen pöytään siellä missä nälkä sattuu yllättämään. Juotavan suhteen varaudun paljon huolellisemmin. Aina tulee löytyä janoon vettä ja wichyä.

Totta kai laukkuun jää tilaa vielä kameralle, cd-soittimelle, kännykälle, hygieniavälineille ja.......kirjoitusvehkeille, laastareille ja  kartoille.  Valmista on, siis matka voi alkaa.

Jotenkin lähtöaamu alkaa jännittää. Vasta viime tipassa sovin itseni kanssa, että kasitie on minun tieni, vaikka reitti Pori- Kankaanpää- Kaustinen –Oulainen houkutteleekin kovasti. Lopullinen valinta on rantatien eduksi, kenties muhii ajatus poiketa  tutustumaan vähällä vaivalla muutamiin pikku kaupunkeihin, kuten Kristiinankaupunkiin, Kaskisiin, Pietarsaareen. Helmenä välkkyy Kalajoen hiekkasärkät...sinne sitten uimaan.

Pyöräretki alkaa maanantai aamuna kello kuusi, heinäkuun 29:s päivä. Aamu on oikein mukava ja lämmin. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, eikä tuule. Tämä enteilee hyvää ensimmäistä matkapäivää.

Villi tunne myllertää sisälläni, kun ensimmäiset kilometrit poljettuani uskallan kunnolla ruveta miettimään, mitä tässä ollaan tekemässä. Unelma on ottamassa siipiä alleen. Se on juuri nyt muuttumassa todelliseksi ´extreme-jutuksi´.

Tuota pikaa lähenee Rauma ja samaa pikavauhtia olen siitä ohi. Kaupungin sivutettuani pysähdyn hetkeksi keventämään vaatetusta, sillä päivästä on kehittymässä lämmin. Muutamaa minuuttia pitempään en malta kuitenkaan seisoskella, sillä mieletön vauhdin hurma polttaa  jatkamaan.  Porin lähetessä ilmestyy jälleen pyörätiekin. Yes! Innolla siirryn sinne ja joudun kohta harhaan, vaikka koetan tiukasti seurata  syrjäsilmällä vieressä menevää 8-tietä. En rupea sitä turhia harmittelemaan, kompuroin vain viheriön yli valtatielle raskaan rekkaliikenteen seuraan, valitettavasti. Liikenne on kova. Se pelottaa vähän. Kuvittelin ajelevani rennosti korvalappustereoista mielimusaani kuunnellen, mutta toisin näkyy käyvän.  Kyllä kuulo täytyy pitää terästyneenä isojen autojen huristaessa ohi. Vastaantulevan liikenteen takia täysperävaunulliset rekat  joutuvat ohittamaan minut joskus pelottavan läheltä. Niiden lähestyessä takaa skarppaan tietäen varsin hyvin, millä voimalla yhdistelmän  peräosan aikaansaama ilmavirta töytäisee minua. Rystyset valkeina pitelen silloin ohjaimista.

Ensimmäinen varsinainen breikki on Onnen Koskella. Usein pohjoisen reissuilla olen sitä paikkaa ohitettaessa ajatellut piipahtaa siellä. Käymättä on ollut....tähän asti. Nyt sen sijaan hehkuttelen siemailevani alkujanoon pullollisen wissyä, heti saatuani menopelin kunnolla parkkiin. Niin teenkin ja vasta sitten rupean harkitsemaan syömäpuolta. Oikeastaan ei olekaan nälkä. Lounaspöydältä kelpuutan vain suuren kulhollisen mustikkasoppaa ja leipää. Päälle maistuu pari kupillista kahvia jätskin kanssa ja matkakassa hupenee 7€. Huh, miten kallista!

Matkapäiväkirjaan täytyy merkata asiat aina niin ajallaan, kuin mahdollista, joten kaivan muistiinpanovehkeet esille ja kirjoitan samalla, kun kahvittelen.  Nautin fiiliksestä. Kesäpäivä on parhaimmillaan ja matkanteko alkanut todella upeasti, onhan takana jo likelle 100 kilometriä ja kello vasta 10.30.  Matkavauhti on ollut suurin piirtein 25 kilsaa tunnissa. Jotta energiatalous pysyisi hyvänä,  tankkaan vielä ennen jatkamista yhden Batterin. Vauh, mikä hyvä ajatus!  Nytpä on mukava hypätä pyörän selkään ja antaa taipaleen taittua, mutta vain hetken. 

Köffi-paikka saa minut piipahtamaan kuvaustauolle.  Se on myös nätti reissulaisten tauko- ja virkistäytymispaikka. Karttaa vilkaistuani haeskelen oikeastaan uimamahdollisuutta. Vilvoittavaan veteen pulahtaminen tekisi todella terää. Harmikseni semmoisia paikkoja on niukasti. Ei niitä kaikkia ainakaan karttoihin merkata.

Pitääkö mennä Merikarvialle, että pääsee uimaan? Pitää!

Kasitieltä on Merikarvialle matkaa 10km ja vielä vähän lisää, että löytyy campingalue......missä pääsee sukeltamaan mereen. Tiesin tasan tarkkaan, miten pitkä matka on ajaa fillarilla tuo 10 km  ja kuinka paljon siihen tarvitsen aikaa...nafti puoli tuntia mennen tullen! Mutta kun takana on jo poljettuja kilometrejä reippaasti yli 100, niin joka kilsalla funtsin, mitä järkeä koukata yli 20 km lenkki käydäkseen vain uimassa.

Aah, mutta oli se kuitenkin järkevää ja rentouttavaa!  Merikarvialla on kaunista merenrantaa ja leirintäalue  varsin viehättävä. Viivyin rannalla toista tuntia.

En halunnut tehdä vielä iltaa poljettuani takaisin varsinaiselle valtatielle. Ajelen verkkaista vauhtia, miettien samalla tulevaa yöpaikkaa. Poikkean ostoksilla Ollila S&A kaupassa ja kaffeella Blommaträskissä, pikkuriikkisessä tienvarsi taukopaikassa.  Ilta on jo yli kello kuuden ja edelleen helteinen, joten tuumaan jatkaa saman tien Kristiinankaupunkiin asti.

Siis jälleen pikku poikkeama isolta tieltä, suunnilleen seitsemän kilometriä. Kartalla  näkyy camping aivan kaupungin toisella laidalla. Eipä aikaakaan, kun jo lähestyn  kaupunkia komeaa siltaa pitkin, samalla silmäillen camping-kylttejä. Niitä on ripoteltu harvakseltaan, enkä millään viitsisi kaivaa karttaa pyörälaukusta, joten jututan ihmisiä saadakseni ajo-ohjeita.

Kristiinankaupunki on vanha kaupunki, paljon puutaloja ja isoja puutarhoja. Pyörällä ajaen se näyttäisi olevan aivan meren kainalossa ja jotenkin näkemästäni tulee Uusikaupunki mieleen.  Aika rientää ja kello on jo paljon yli seitsemän, kun kirjoittaudun yöksi Pukinsaaren campingalueelle. Telttapaikan hinta on 8.5 €  ja paikan saa vapaasti valita, sillä tilaa on ruhtinaallisesti.  Tahdon pystyttää telttani niin likelle vettä, kuin mahdollista, eikä siihen esteitä olekaan. Pyörän heitän puuta vasten parkkiin ja jaloittelen hiukan katsellen ympärilleni....asuntoautoja, asuntovaunuja, niitä näkyy useampia, mutta telttoja vain yksi. No, kohta näkyy kaksi!

Hengessäni kiittelen eilisiltaista viitseliäisyyttäni ottaessani kotipihassa teltanpystytyksen kenraaliharjoituksen. Lähimmän asuntoauton etuteltan pöydän takaa seurataan puuhiani mielenkiinnolla. Kaikki sujuu niin rutiinisti, että luulisi minun pystyttelevän telttoja työkseni. Hymyilyttää pikkasen.

Leiriytymiseni menee aivan nappiin. Kohta viskelen makuualustan ja – pussin teltan ovesta sisään. Irrotan myös yläosan pyörälaukkusetistä telttaan, vähemmän tärkeät tavarat saavat jäädä taivasalle.

Sitten uimaan!  Vesi on lämmintä, uin pitkään ja nautinnollisesti, samalla katselen aluetta vedestä päin.  Se näyttää oikealta kesäparatiisilta.

Perusteellisia ja pitkiä venyttelyjä ei passaa unohtaa, jos mielii, että jalat pelaa huomennakin hyvin. Siis jatkan niitä  myös teltassa kirjoittamisen lomassa.

Tästä päivästä jää hyvä mieli. Ykkösetappi on saavutettu ja paljon enemmänkin. Paperisuunnitelmissa yöpyminen oli Merikarvialla tai oikeastaan sen tienhaaran paikkeilla, Tuorilassa kasitien tuntumassa. Kaiken kaikkiaan laskujeni mukaan kilometrejä on kertynyt vähän yli 200. Uni ei tahdo tulla, ehkä suurin syy siihen on tunnekuohu, mikä sekoittaa ajatuksia. Tosin en ole erityisemmin väsynytkään. Rauhoittelen itseäni hetken kuuntelemalla Tuomari Nurmiota....ja katselemalla teltan oviaukosta tyyntä, ilta-auringossa kylpevää merta. Tunnen olevani onnellinen ihminen kauniissa ja hyvässä maailmassa.

Nukun hyvin...teltassa? ja makuupussissa? Suunnitelmiini kuului täysi vapaus nukkumisen suhteen. Herään silloin kuin herään, ei todellakaan mitään kännykkäherätyksiä!

Nyt nukun pitkään. Tajuan ajan kulua vasta kahdeksan aikoihin. Heräillessäni kertaan eilisen tapahtumia ja sitten sukkelasti uimaan. Veteen jäävät viimeisetkin unen rippeet silmistä, sillä pian on vuorossa aamukuviot ja nopea leirin purkaminen. Niihin ei aikaa tärväänny, joten alta puolen tunnin olen aamukahvilla campingin resepsuunissa. Kaikessa vaatimattomuudessaan tuo aamiainen maistuu. Pari juustosämpylää, tomaattien ja salaatin lehtien kanssa sekä banaani ja jogurtti. Tuplakahvi päälle. Nami, nami.

Juuri syömiset tällä tavoin nostavat reissun hintaa, kun mitään ruokaa ei juuri voi ostaa marketeista mukaan.  Laukuissa ei ole tilaa, eikä helteinen ilmakaan suosi eväiden kuljettamista.

Jätän Pukinsaaren nätin leirintäalueen auringon paistaessa jo lämpimästi. Pienen polkemisen jälkeen olen kaupungissa, jota tahdon kuvata kuin hyvästiksi. Kävelen muutaman korttelin sinne, toisen tänne, lähinnä vielä verrytelläkseni kroppaani eilisen jäljiltä. Napsin monta kuvaa. Viimeisen kyltistä, missä lukee Vaasa 99km! Sinne seuraavaksi.

Tuulen suunta on muuttunut! Ei se kovin voimakkaasti vastaan puhalla, mutta eiliseen verraten selvästi kuitenkin. Jonkun kilometrin  poljettuani saan todella huomata, miten paljon se vaikuttaa ajovauhtiin.

Puolentoista tunnin rehkimisen jälkeen on taon paikka. Tuuli hidastaa menoa melko lailla. Nyt täytyy pistää jäitä hattuun ja soveltaa vanhaa viisautta: Ei se ole matka, vaan vauhti, mikä tappaa.

Sopivasti näkyviin tulee Närpiön huoltoasema, siis sinne. Paikka on tuttu. Siellä me tavataan tankata usein auto talvisilla hiihtoreissuilla. Istahdan ulos huoltamon patiolle taivastelemaan, miten vietävän kaukana  Vaasa onkaan. Kaivan kännykän ja avaan sen. Piip, piip...viesti...VIESTI!   Se on kotoa ja se on i-h-a-n-a viesti! Sekoan hetkeksi, itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. Tuossa tunteiden sekamelskassa meinaan  lähteä jo jatkamaan matkaakin. Laitan kypärän päähän ja otan sen kohta pois tultuani toisiin aatoksiin. Sen kunniaksi, että minusta on tullut mummo toisen kerran, haen baarista wichyä ja skoolaan. En tietenkään ole patiolla yksin, vaan lähipöytä on täynnä porukkaa. Siinä he lievän kummastuksen vallassa seuraavat touhujani ja taitavat tulla tulokseen, ettei kohdallani näyttäisi kaikki olevan kotona!

Nyt en tarvinnut Red Bullìa  saadakseni siivet. Tunnen suorastaan kiitäväni turbovauhtia seuraavat kymmenet kilometrit. Havahdun  kiinnostumaan ympäristöstä vasta huomatessani Malax-Maalahti- kyltin. Myös tänään pitäisi syödä ja tässä on sopiva paikka siihen. Ensin kuitenkin haluttaisi virkistäytyä ja käväistä uimassa  et suihkussa läheisessä maauimalassa. Homma hoituu eikä aikaakaan, kun pistelen poskeeni maistuvia lihapullia muine lisukkeineen.

Vaasaan on vielä matkaa ja tavallaan koko ajan jo askarruttaa, miten hyvin selkokielellä olisi merkattu pyöräilijälle reitti Vaasan ohi. Senpä näkee aikanaan!

Voi tuota teiden sillisalaattia, on moottoriteitä, muita maanteitä ja pyöräteitä. Edessäni on täydellinen teiden viidakko ja valintani on Vanha Vaasa. Sen kautta ohitan itse Vaasan kaupungin, jonne en ennätä juuri nyt tutustumaan. Päivän ajon aikana olen mielessäni kypsytellyt ajatusta tiivistää aikatauluani. Uskon suoriutuvani urakasta viidessä päivässä. Vastasyntynyt vauva antoi melkoisen potkun.

No niin, tässä sitä ollaan, mihin on tultu! Eksyksissä...taas. Ilmeisesti pyörätielle en olekaan pystynyt seuraamaan tarpeeksi hyvin maantien kulkua ja olen Vanhan Vaasan sydämessä.......tai ainakin melkein.

Mitäpä muuta, kaivan siis kameran esille ja näpsin kuvia Vaasan linnan raunioista ja muistelen sen historiaa. Aurinko porottaa täysillä, enkä ole edes huomannut, milloin tuulen suunta on kääntynyt. Ehkä se tapahtui silloin, kun sain siivet selkääni jo monta tuntia sitten. Kartoistani ei ole apuja tähän hätään. Minulla ei olekaan kaupunkikarttoja, sillä en uskonut tarvitsevani niitä.

Kun valokuvat on otettu, suunnistan erään kadunkulmassa olevalle kiskalle kysymään, miten päästä parhaiten Kokkola - Oulu tielle. Minua neuvotaan ystävällisesti: ”Ensin tuosta noin ylös, sitten pätkä vasemmalle ja kohta seuraavasta oikealle, sitten löytyy pyörätie, joka vie suoraan Sepänkylän Nesteen luo ja siitä Kokkolan tielle. ” Lopulta katsotaan reittiä vielä yhdessä puhelinluettelon karttasivulta. Sen verran monta katua ja kulmaa matkalla kuitenkin on, että tovin pyöräiltyäni täytyy toisen kerran varmistaa, olenko vielä oikealla tiellä. Katujen nimet on puskien peitossa ja se haittaa kovasti.

Sepänkylän Neste löytyy ja helpotuksesta huokaisten jatkan matkaani tutulla Kasitiellä. Vaasan seikkailu nieli paljon aikaa ja energiaa. Kuin huomaamatta alkaa  tulla ilta ja Oravaisiin on vielä paljon kilometrejä. Tulee jano ja tekee mieli kahviakin, sanalla sanoen ...väsyttää. Kuin tilauksesta mutkan takaa putkahtaa upea pohjalaistalomaisema ja  Maxmon eli Maksamaan opaskyltti. Talorykelmä vetää puoleensa, sillä siellä luvataan kahvia ja majoitustakin.  Kiinnostaa vielä enempi..

Kello on jo 19.30 paikkeilla, kun istun kahvikupposen kanssa lepuuttamaan jalkojani. Puheeksi tulee tietenkin upeat ilmat ja  minun pyörämatkailuni. Juttua piisaa ja pikku hiljaa alkaa tuntua, etten taida jatkaa matkaa tälle päivälle. Kysyn yöpymistä ja olen lentää selälleni, kun kuulen petipaikan hinnan. Luovutan ja olen jo ovella poistumassa, kun kysyn kumminkin, saisiko pihamaalle pystyttää teltan. Toki, toki ja edullisesti......vallan ilmaiseksi ja vieläpä samaan kauppaan saan käyttää wc:tä ja suihkuakin. Kahvio suljetaan, mutta onneksi huomasin ostaa aamua varten syötävää.

Teltan paikka neuvottiin. Se on vanhan maalaistalomiljöön, nyttemmin Klemetgärdarna- museon sisäpiha. Pistän pyöräni nojaamaan liiterin seinälle ja heitän telttapussin maahan, sitten istahdan valokuvaamaan ja kännyköimään. Haluan tietysti ilmoittaa kotiin, missä mennään ja mitkä ovat suunnitelmat eteenpäin.

Seuraava ylläri odottelee jo! Maahan ei tahdo upota yhtään teltan kiinnitystikkua, ei sitten millään. Lopulta sinnikkyys palkitaan ja teltta jää pystyyn, ei kylläkään tukevasti.

Lämmin suihku tuntuu ruhtinaalliselta, mutta sen jälkeen ilma tuntuu sen verran viileältä, etten voi jäädä ulos kirjoittamaan matkapäiväkirjaa. Sisällä teltassa on jo niin hämärää, etten näe kirjoittaa sielläkään. Harmittelen hetken, vaan ei aikaakaan, kun uni vie höyhen saarille.

Herään huikean kauniiseen aamuun tyytyväisin mielin. Illalla ostamani juustosämpylä ja trippi kelpaavat hyvin aamiaisesta. Venytellessäni ja loikoessani kertaan vielä edellisen päivän tapahtumia. Melkoinen päivä tuo 30:s heinäkuuta! Vauva on syntynyt ja mummo polkenut jatkoa edelliselle päivälle noin 140 kilometriä. Varmasti tein näistä kahdesta päivästä yhtä täydet, mutta eilisen  vastatuuli oli kova jarruttaja, sitä ei voi väheksyä. Eka päivänä meni 200km helposti ja toisena töin tuskin 140!  Ei ole pienintäkään syytä huoleen, sillä nyt on alkamassa uusi päivä ja edessä on kilometrejä paljon....lähes tulkoon 300. Illalla on selvillä paremmin, miten monta niistä on tänään jäänyt taakse.

Tämä aamu taisi olla pyöräreissuni lämpimin. Moottori sisälläni hyrisee jo menohaluja, kun oikeastaan vielä pohdin tulevaa programmia kartta nokan alla. Selvää on ainakin, että Oravaisissa pidän aamiaistauon. Likimain verryttelyvauhtia poljen tuon kympin matkan sinne.

Oravaisten taukopaikka on luonnonläheinen, kaunis ja aivan meren rannalla, 8-tien kyljessä. Juuri täällä oikeastaan olin eilisaamun  suunnitelmissani ajatellut yöpyä viime yön. Nyt on kuitenkin tilaisuus vähän paikata tuota asiaa.

Tuplakahvit nautittuani lähden kameran kanssa kiertelemään rantaa. On hiljaista. Aamu vielä niin varhainen. Lataan aimo annoksen poweria tästä hiljaisuudesta ja rauhasta. Päivällä paikka on taatusti kaikkea muuta, silloin on vilskettä, parkissa kymmenittäin autoja, ihmisiä tulossa ja menossa.

Minun matkantekoni jatkuu kohta ja mielessä on seuraava etappi, Kokkola. Tuskin sinnekään maltan poiketa, vaan taidan huristaa sivusta ohi. No, tuota ennättää pohtia vielä päivän mittaan, sillä ajettavaa on n.70 kilometriä. Tänään on tuulen suunta minulle edullisempi, ehkä hivenen sivutuulta, ei pahasti kumminkaan. Rupean haaveilemaan jo urakan puolessa välissä Kalajoen vilvoittavasta iltauinnista. Liekö se ennenaikaista?

Iso vaihde on varmasti hypännyt päällä, noin kuvainnollisesti, kun maisemat ei kiinnosta. Olen pahasti koukussa kilometreihin. Polje! Polje! Polje! Pääkopassa raksuttaa rytmikkäästi. Tänään taitaa tulla hyvä saldo, jos ennätän illaksi Kalajoelle. Huomenna osoite olisi jo Kempele. Voi hirveätä, miten kuumeisesti aivoni työstävät ja kirittävät minua kuin piiskaten. Unohdan tyystin alkuperäisen matka-aikatauluni, sillä päähän on iskostunut ajatus selvittää koko rumba 4:ssä päivässä. Tässä kohti mieleen muistuu vanha sanonta.....`ahneella on ja niin edelleen.....` En kehtaa pohtia loppuun asti.

Pakkopysähdyn.  Raaskin todellakin ottaa jopa kypärän pois päästä ja istahtaa oikein kunnolla.  Aurinko paahtaa ja hiki valuu naamalta solkenaan. Hetki sitten ohitin jonkin cityn, mistä jonkin pankin nimikyltin lämpömittarista näin lukemat 29 astetta. Tämmöistä kesän kuuluu olla.

Onneksi on juotavaa. Oi että, miten hyvältä lämmin ja lähes hiilihapoton wichykin  maistuu, kun sen imaisee isoon janoon.

Tutkin karttaa ja ihmettelen, etten ole edes huomannut Uudenkaarlepyyn enkä Pietarsaaren tienhaaroja tai ainakaan noteerannut niitä mitenkään. Jestas, nyt alkuperäinen suunnitelma mättää pahemman kerran, sillä jompaan kumpaan oli ajatus tutustua. Ilmeisesti selässäni on edelleen pikku Nyytin syntymän kasvattamat siivet, mitkä pitävät yllä lentovauhtia.

Kokkolaan ei ole enää pitkälti.  Matka jatkuu, eikä väsymystä tunnu sillä tavalla, miten eilen. Harmittaa kyllä, kuinka tiehallitus tai kunnat tai mitkä instanssit  lieneekään, ovat säästäneet niin, että valkoisen reunaviivan ulkopuolella on parikymmentä senttiä pinnoitetta ja sitten muutaman sentin pudotus ja sora. Pitkiä matkoja on pakko ajella autokaistalla, sillä  erillään olevia pyöräteitäkään ei ole. Ne ovat kymmenisen kilsaa ennen ja jälkeen taajamien ja melkein poikkeuksetta loppuvat `katu loppuu merkkiin` ilman ennakkoilmoitusta. Ei ole vain kerta, kun olen ajanut sumppuun ja joutunut palaamaan isolle tielle. Aina ei edes pääse noin vain nousemaan valtatielle, sillä välissä on vesioja tai sellainen vesakko, ettei mitään mahdollisuutta oikomiseen. Juuri olen palaamassa harharetkeltä ja kiihdyttämässä kunnon vauhtiin valtatiellä, kun vastaantulevasta rekasta näytetään viittomalla merkkiä.....hei, hei, tuolla on pyörätie! Vilkuttelin takaisin muina naisina, mitä se minua hyödyttää, sieltähän hetki sitten peruutin. Pyörätiet auttavat vain pätkämatkan pyöräilijöitä, ei tällaisia pitemmän reitin kulkijoita.

Näitä miettien jää Kokkola vasemmalle sivuun, eikä ajatustakaan, että pistäytyisin itse kaupungissa. Moiseen saattaa vaikuttaa, kun ensimmäistä kertaa on näkyvissä  kyltti, missä lukee Oulu! En viitsi edes arvuutella jahkailemalla, mennäkö vaiko ei Kokkola sigth-seeingille, sillä haaveilen voivani illalla ihailla upeaa auringonlaskua, kuuntelevani meren ääniä ja  nukkuvani Kalajoen Hiekkasäkillä. Matkaa sinne ei ole enää montaa kymmentä kilometriä, ehkäpä noin 60km.

Tänään on ollut erityisen tärkeää juoda riittävästi ja huolehtia, että pyörälaukussa on varmasti aina vähintään pari pullollista janojuomaa. Ilma on vain lämmennyt iltaa kohti, vaikkei se haittaa. Reippaasti polkiessa tulee joka tapauksessa aina hiki, paistaa aurinko tai on pilvessä.  Ajaessa pieni ilmavirta tuntuu ihanan viilentävältä, eikä olo ole lainkaan tukahduttavan kuuma, hikinen kylläkin. Taivalta ahnehtiessani maltan pitää pakolliset juomatauot suurin piirtein parinkymmenen kilometrin välein.

Lähestyn hyvää vauhtia Kalajokea. Ilokseni löytyy jälleen pyörätie, joka seurailee orjallisesti isoa tietä. Maisema on hoidettua kangasharjua, kauniin näköistä mäntymetsikköä. Vihdoin tulee Särkkien tienhaara ja suuntaan suoraan infoon.  Camping-alue on jokseenkin täynnä, mutta aina kuulemma yksi teltta sopii. Varoteltiin alueen mahdollisesta rauhattomuudesta, sillä parhaillaan on menossa Juku-Juku-leiri ja 600 juku-ikäistä lasta on siellä telttakylässä. Niinpä, jos eilen illalla yövyin huippuedullisesti, nyt saan sen kalliisti maksaa. Pelkkä telttapaikka 15 €! Siis markoissa noin 90! Eli liki puolet lisää, mitä esimerkiksi Kristiinankaupungissa. Toki arvelinkin, että ilman muuta täällä on huippupaikan lisä.

Teltalle paikan hakeminen oli työläs juttu. Saan kävelle aluetta edes takaisin, pitkin ja poikin, ennen kuin sopiva pläntti löytyy. Ja varmasti vaaditulla neljän metrin etäisyydellä naapureista, jotka olivat Juku-Juku –maalaisia.

Parasta pystyttää leiri heti. Tottuneesti rupean työhön, eikä yleisöstä ole taaskaan puutetta. Lapset seuraavat rohkaisevilla kommenteillaan, miten saan teltan pystyyn vai saanko.

Kaikki sujuu ongelmitta kenties katsojien pettymykseksi. Jostain lähettyviltä leijailee grillauksen mehukkaat tuoksut. Pitäisikö itselläkin käydä syömässä? Nälkä ei sanottavasti ole, jano vain ja siihen auttaa, vesi & wichy.  Tässä vaiheessa kuittaan pöperöt juotavilla.

Meren houkutus voittaa ja kohta hipsuttelen hiekkadyyneillä. Ilta-aurinko hehkuu horisontin yllä lämpimän punaisena pallona. Meri on tyyni.  En kiirehdi suotta vaan kävelen hitaasti nauttien tunnelmasta ja meren tuoksusta.  Olen kaukana rannasta, mutta hädin tuskin polvet kastuvat vieläkään. Jatkan kävelyä ja matalaa riittää yhä. Huuhdon välillä kasvoja ja käsivarsia pölystä ja hiestä. Vesi tuntuu mukavan viileältä kuumalla iholla.  Sukellan.

Pomppaan kuitenkin saman tien korkealle ylös. Ai, että kirvelee!  Oikean pakaran taive on kuin tulessa, samoin olkapäät selän puolelta. Suolainen merivesi paljasti reissun ensimmäiset vammat, hiertymän ja auringon polttamat. Kuinka ihmeessä en päivän mittaan huomannut merkkejä moisista. Tosin hihaton paita suo juuri tyrkkypaikan auringolle porottamaan olkapäät. Miten tyhmää jättää huomioimatta tuommoinen. Huolimattomuuttani saan syyttää myös pakarataipeen hiertymästä. Kaipa alkuunsa tunsin, että joku painoi, vaan ei kiusannut tarpeeksi ja tässä tulos.....nahaton persus!

Sukellan uudestaan. Pikku vaivat saavat jää mereen. Uin kauan. Ihastelen punaista taivaan rantaa ja haluaisin uituani tulla ottamaan auringonlaskusta kuvia.

Palaan suihkun kautta teltalle. Myös lämmin vesi saa aikaan kirvellyksen  rikkinäisillä ihoalueilla. Siksi paljon iho on palanut ja hierautunut rikki, että  täytyy ruveta etsimään rasvoja ja compeed-läskiä. Harmi, ettei mukana ole after sun voiteita!

On taivaallisen rentouttavaa oikaista itsensä pitkin pituuttaan makuupussin päälle suunnitelamaan vielä  jotain tekemistä. Jätän ovivetoketjut auki, sillä lämmintä piisaa. Ohikulkevien ihmisten äänet ja askeleet ovat kuin taustamusiikkia.

Uni  tuli salaa ja vei reissunaisen maailmaansa. Aurinko laski ja tuli pimeä. Herään kai kylmään, sillä teltan vetoketju on edelleen auki enkä ole edes makuupussissa. Ajankulusta ei ole tietoa. Hapuilen kelloa kirjoituslehtiön päältä. Sieltä sen löydän, mutten näe viisareita, eikä mukana ole minkäänlaista valoa. Viereisen asuntovaunun  etuteltassa ollaan hereillä, sieltä kuuluu tasainen puheen sorina.

Kömmin sulkemaan ovivetskan ja saman tien makuupussiin. Vedän itseni kippuraan ja pian tulee lämmin olo. Mieleen häivähtää auringonlasku, joka jäi kuvaamatta. Nukuin onneni ohi. Ehkä jaksan aamulla sitten kuvata auringon nousua. Tällaisia ajatellen siirryin takaisin unimaailmaan.

Torstaipäivä valkenee puolipilvisenä. En kiirehdi kuvaamaan mitään, sillä koko maailma näyttää aivan harmaalta. Nyt on paras aika pistää muistiin eilisen tapahtumat.  Olen herännyt kovin aikaisin, kello ei ole vielä edes kuutta.  Mutta uimassa voin käydä, se siivittää viimeisen pyöräilypäivän fiilikseen. Koko campingalue nukkuu, ainakin on vielä hiirenhiljaista. Viereinen telttakylä näyttää taianomaiselta, siellä on joka puolella on erivärisiä, suunnilleen samankokoisia kupolitelttoja. Juku-Juku-Maa on täydessä unessa.

Uintiretken jälkeen kerään leirin jälleen pyörän päälle ja aloitan fillarireissun viimeisen vajaan neljänneksen. Olen taipaleella  heti kello 7.30 jälkeen.

Vastatuuli! Yäk, ei yhtään kiva. Se tarkoittaa sitä, että noin 125 kilometrin matkan teko hidastuu ehkäpä parilla tunnilla. Tuuli on huomattavasti enemmän vastainen, mitä tiistaina.

Alkaa myös sataa. Onneksi vettä ei tule kaatamalla, pientä tihkusadetta vain. Ilma on kuitenkin yön aikana muuttunut alkuviikon päivistä koleaksi. Teen matkaa ehkä tunnin verran, joka tapauksessa ennen aamiaispaikan löytymistä täytyy pysähtyä pukemaan tuuliasu ylle.

Koskaan aiemmin ei ole tullut mieleen, miten pitkiä nousuja pohjoiseen päin mennessä näillä seuduin on.  Suorastaan kyllästyttävän pitkiä siinä mielessä, kun on juuri pääsyt taivaanrannalla näkyvän nousun päälle, toinen samanlainen on edessä ja vielä kolmaskin.

Menossa on maisemiltaan mielestäni matkan tasapaksuin osuus. Yleisilme on pilvisyyden takia tasaisen harmaa, mutta mitä silmä ei näe, koen tuoksuina. Elokuu on vasta aluillaan, kuitenkin tuleentuvan viljan tuoksu on jo täyteläinen ja voimakas. Muutama todella iso lypsykarja näkyy laitumella ja paljon valkoisia karjanrehupyöryköitä, mitkä todellakaan eivät kaunista maisemaa.  Mietin, miksei niiden muovin väri voisi olla esimerkiksi joku luonnon vihreä, joka ehtisi haalistua lumen tuloon mennessä valkeaksi.

Raahe lähestyy hyvää vauhtia. Siirryn pitkästä aikaa pyörätielle ja verryttelen nyt ajaessa hiukan puutuneita käsiäni. Puuskainen tuuli ja rekat ovat pitäneet ne melkoisessa jännityksessä.

Lähelle puolta päivää on jo poljettu. Pikku brekki on kohdallaan ja onkin mukava istahtaa kauniisti hoidetun taukopaikan hirsipöydän ääreen hoitamaan nestetankkausta ja näppäilemään tekstareita. Valitettavasti en ole huomannut kirjata tämän paikan nimeä muistiin, se olisi ansainnut sen.

Sade on lakannut ennen pysähtymistä, mutta tuulee yhä. Myös aurinko alkaa pilkistellä. Istuskelen ja  tarkastelen karttaani tavallista kauemmin. Raahe on kivenheiton päässä. Alun alkaen sinnekin oli tarkoitus piipahtaa.

 En malta kuitenkaan. Petän itseäni toistamiseen, sillä kuvittelin suorastaan rypeväni nostalgiassa, kunhan fillaroisin pitkin Raahen kaupunkia. Pohdin, tunnistaisinko kaupungista mitään reilun 30 vuoden jälkeen. Sairaanhoitajakoulun kirurgisen sh:n käytännön opiskelin Raahen aluesairaalassa, siis viisi viikkoa siellä. Noin vain ohitan muistot ja Raahen. Hävettää hiukan.

Siikajoki, Ruukki, Lumijoki  jäävät menoreitiltäni sen verran syrjään, ettei niihinkään ole intoa tutustua.  Rupean jahtaamaan Liminkaa. Siellä tuttu Kasitie yhtyy Nelostiehen eli E75:een ja liikenne varmasti vilkastuu entisestään.

Rinnassa sykähdyttää lämpimästi joka kerta, kun tienposkeen ilmestyy kyltti, mikä kertoo Oulun lähenemisestä. Siitä pois kymppi ja olen perillä. Herkullista matematiikkaa.

Tule Liminka, joudu jo. Tienoo on tasamaata. Vanhoja latoja näkyy vielä pelloilla, vaikkei enää kovin paljon. Osa niistä on melko räjähtäneessä kunnossa, ovat enää pelkkä jäänne, sillä heinä korjataan rehupalloiksi. Ne ovat paikoin kuin jättiläismäiset helminauhat  sarkojen päässä.

Hyvä menomieli ja lähestyvä määränpää alkavat väkisin laulattamaan. Hoilailen isoon ääneen omia sävellyksiäni omin sanoituksin. Suosikiksi nousee Vauva-laulu ja selkeästi kakkosena Juha-biisi. Taiteellani ei ole kuulijoita, vain taustamusana autojen hurinaa. Näiden neljän päivän aikana vastaani on tullut kaksi retkipyöräilijää, molemmat miehiä. Toisella oli persoonallinen pieni, katettu peräkärry pyöränsä takana. Erittäin käyttökelpoisen näköinen vehje. Eilen  ohitin naispyöräilijän Kokkolan paikkeilla hänen ollessaan lounastauolla. Moikattiin ja vaihdettiin muutaman sanan kommentit. Myöhemmin pitäessäni taukoa, näin hänen polkevan ohi, enkä sen koommin enää nähnyt.

Limingan liikenneympyrä näkyy. Etelästä, siis Jyväskylästä päin on tulossa  melkoinen autojono, samoin vyöryy myös ohitse koko ajan autoja . On ilmeisesti iltapäivän liikennehuippu. Hui sentään, nyt saan sydämentykytyksiä lähestyessäni risteystä. Ei käy kieltäminen, ettenkö tuntisi oloani turvattomaksi ryhmittyessäni  Ouluun päin menijäksi autojen väliin. Punainen palaa.

Väri vaihtuu.... keltainen, vihreä. Nyt, tuonne mukaan vaan. Minun menopelini kiihtyy harmittavan hitaasti, mutta tyylikkäästi pääsen ympyrään. Ei tunnu yhtään kivalta ajaa raskaan liikenteen puristuksessa, ahdistaa. Tunnen hetkeen suorastaan litistyväni.

Hurraa, olen Nelostiellä. Menkää nyt kaikki rekat ohi, minä siirryn piennaralueelle hetkeksi nojailemaan pyörääni ja ihastelemaan tienvarsikylttiä...Oulu 22....Kempele11. Huikea onnen tunne sekoittaa pään ja olen hilkulla unohtaa kuvata tuon kyltin jatkaessani matkaa. Palaan tietenkin ottamaan kuvan. Naurattaa ja laulattaa yhä. Tässä kohtaa syntyy Kempele-laulu, mitä hoilotan seuraavat kilometrit.

Siirryn pyörätielle ja pistän pykälää isommaksi. Vieressä vyöryy Nelostie, jossa on moottoritien rakentaminen tekeillä. Olen kovasti mielissäni, ettei tarvitse olla siellä ajamassa.

Kauppakeskus Zeppelinin  mainostorni näkyy.  Suunta  sen vierestä vasemmalle ja olisin muutaman minuutin kuluttua perillä. Tuo on kuitenkin ennenaikainen tuuletus, sillä pyörätie kaartaa aivan väärälle päin, ilmeisesti Kempeleen keskustaan. Olenko jälleen hukassa? Nyt täytyy päästä nelostien yli, mutta miten? Se näyttää aivan mahdottomalta tempulta. Liikenne on katkeamaton molempiin suuntiin, eikä vieressä oleva moottoritietyömaakaan ylitystä helpota. Tyrmistyneenä etenen mateluvauhtia  tietäen meneväni väärään suuntaan ja  mietin, miten ylittää Nelostie.

 Laulut on loppu! Harmittaa kunnolla. Olen reilun kilometrin päässä päätepisteestä, mutta pitääkö sinne polkea  kolmen kilometrin matka?

Tyydyn nuristen vastoinkäymiseeni ihmetellen, eikö todellakaan löydy alikulkua maantien toiselle puolen. On hyvin tavallista, ettei pyöräteillä ole osviittoja. Tämä ei suinkaan ole tällä reissulla ensimmäinen tie, missä ei lue, minne se vie.

Yes!  Tuolla on tunneli!  Nyt ei sentään tule isoa kiertoa ja sydänalassa alkaa tykyttää uudelleen somasti.

Mutta entäs nyt?  Eteen avautuu tiiviisti asutettu omakotialue, johon  pyörätie hävisi. Kyllä osaa vastustaa. Zeppeliinin torni on kuitenkin hyvä maamerkki, joten fillaroin sinne ja olen tutussa paikassa.

Vihon viimeistä kilometriä ajelen verkkaisesti. Kertaan mielessäni näitä neljä päivää. Ne ovat olleet upeita paitsi ilmoiltaan myös tunnelmaltaan. Olen juuri polkenut 600 kilometriä ja tehnyt samalla myös matkaa itseeni. Fyysisesti olen jaksanut oikein hyvin, kertaakaan ei ole ollut veren maku suussa.

Näen jo lapseni talon ja hänet pihamaalla.  Hän ei odota minua aivan vielä tulevaksi. Pysähdyn hetkeksi. Lämmin tunne valtaa minut. On niin hyvä mieli monesta asiasta. Huomenna saan olla mukana hakemassa pikku Nyyttiä kotiin. Kesäloma on ihana asia ihmisen elämässä.