Seison tutulla portaalla,
minulle kaikkein rakkaimmalla.
Katselen pihalle
tuulen hyväillessä kasvojani.
Pääsky livertää.
Sekin saapuu keväästä toiseen
omalle räystäälleen.
Kuuntelen sen laulua.
Lumoudun,
niin kuin joka kevät.
Ystävyys on kuollut.
Sen haudalla
kukkivat
haalistuneet tekokukat.
Sydämeen on muuttanut
muodoton murhe,
ja koleus.
Jää siellä asustaa.
Tai vielä kylmempää.
Pian varisevat tekokukatkin.
Jäljellä ei ole mitään.
Saavun kotiin pitkältä matkalta.
On niin hyvä.
Oma tupa ja lupa
vain olla.
Vain olla.
Matkalaukut voi purkaa huomenna
tai ylihuomenna.
Tai joskus.
Sytytän takkaan räiskyvän tulen.
Jään sen lämpöön.
Olen kotona.
Unohdan maailman,
kuin sitä ei olisikaan.
Ota sydämeni suurelle kämmenellesi. Pane toinen käsi peitoksi, ettei se haavoitu. Suojele sitä. Nosta huulillesi ja suukota. Silitä lempeästi. Kuule sen kuiske. Ymmärrä sen sanaton viesti, sen suuri salaisuus
Kun olet poissa, kaipaan sinua. Toivon, että olisit luonani. Kun olet, tahdon, että menisit. Jos lähden itse, jo illalla ikävöin sinua. Palattuani olen huomenna jo menossa. Halusin kasvihuoneen. Ei sinne tomaatteja, eikä kurkkuja saanut sopimaan. Kärhöjä siellä kasvaa. Ja viiniköynnöksiä. Sata krassia ja hajuhernettä. Tyhjissä, sinisissä pulloissa palaa hämärän tullen tuikut. Pöytä, tuoli ja tietokone sinne kyllä mahtuvat itseni ja ajatusteni lisäksi.
Otat kasvoni käsiisi, silität poskeni nukkaa
ja katsot minua silmiin.
Näet sisimpääni,
jos vain tahdot.
Painan pääni rintaasi vasten
ja kuulen sydämesi sykkeen.
Ymmärrän sen toiveen,
jos vain tahdon.
Kiedon käsivarteni ympärillesi,
tunnen hengityksesi kaulallani.
Oi aika!
Pysähtyisit hetkeksi.
Antaisit minun olla onnellinen,
sillä juuri nyt olen.
Menuu on tänään klimppikeitto.
Eikä pussista.
Et sinä siitä tykkää,
mutta kukaan ei ollut käynyt kaupassa.
Tulee halvemmaksi,
kun syödään sitä,
mikä ei maistu.
Laihduttaisiinkin.
Leikkasin sentään pihasta ruohosipulia
klimppien päälle.
Etsin joulua.
Olen kadottanut sen tai ainakin jotain siitä.
Se on jo kauan ollut minulta hukassa.
Ehkä peitin sen turhan kiireen alle.
Ehkä kaikkeen joutavaan.
Epäoleelliseen.
Milloinkaan en malttanut rauhoittua,
en syventyä joulun perimmäiseen sanomaan.
Tahtoisin löytää joulun uudestaan.
Niin kipeästi olen alkanut kaivata sitä.
Kaivata sellaista joulua, joka tuoksuu tuvassa kuuselle
ja kynttilöille.
Pipareillekin.
Jossa soi Enkeli taivaan ja Varpunen jouluaamuna.
Jossa on pöydällä hyasintti tai kaksi.
Jossa minä istun kuusen vieressä ja
lasken kesken luetun kirjan syliini.
Minä annan joulun tulla minuun.
Tunnen tuoksut ja lämmön.
Kuulen musiikin ja lasten äänet.
Olen löytänyt tai ainakin löytämässä joulun,
se on niin lähellä.
Se on minussa.
Tyhjä paperi kiusaa.
Osaa oikein ärsyttää.
Juuri niin.
Ärsyttää se osaa.
Se ei ole mitään
ilman kirjaimia.
Ilman väritystä ja kuvia.
Alaston, voi miten alaston,
vain pahanen paperi.
Minä haluan tehdä siitä kiinnostavan.
Kirjoitan siihen ajatuksia
ja väritän ne mieleni mukaan.
Kuun kelmeä valo osuu kasvoille.
Terävät varjot muodostavat
lattialle kuvioita ja pelottavat.
Kuu varasti unen,
eikä anna sitä takaisin.
Se työntyy syvälle ajatuksiin
ja valvottaa aamuun.
Sen hyytävä valo saa ihon kananlihalle.
Palelen.
Palelen lisää.
Peittelen itseni tiukemmin ja käännän kylkeä.
Kuu paistaa selkääni ja nauraa minulle.
Mies nousee vuoteesta, venyttelee unen pois.
Mitä näen?
Harmaat, hapsottavat hiukset,
pitkän parran poskipäissä.
Vatsa roikkuu, vyötärö on poissa.
Liikakilot näkyy hartioissa.
Silmät hetkiseksi suljen, sitten avaan.
Minuun katsookin nyt silmät armaat,
siniharmaat.
Hellä hymy houkuttelee uuteen päivään.
Tunnen vahvat käsivarret,
ne minut peiton alta syliin koppaa.
Hän on tosi mies!
Silmät ei voi nähdä,
miten näkee sydän.
Minun on sinua ikävä.
Olet lähtenyt, niin kuin joka aamu.
Vuoteesi on vielä lämmin ja
löydän itseni sinne.
Uneksin sinusta, rakkaudesta, meistä.
Sinun tuoksuusi nukahdan.
Seison peilin edessä.
Katson alastonta minua.
Tuijotan ja parkaisen.
Hyvä Luoja, miten olen tärvellyt
tuon luomuksen!
Tarkastelen lähemmin.
Silmäpussit olen saanut,
rypyt, naaman uurteet syvät?
Elettyjä vuosia syytän,
murheita ja suruja.
Nekö naamaa kaivertaa?
Huokaan ja tuijotusta jatkan.
Katson kahta kuivaa rusinaa,
ne oli rinnat ennen.
Vatsan kumpareella,
jossain lienee upoksissa napa.
Muotoja siis on!
Liian kanssa.
Mutta oi, niin väärissä kohtaa!
Ajattelen eilistä.
Monien vuosien takaista.
Ajattelen ystäviä sieltä
ja ikävöin.
Syytänkö aikaa,
kuluneita vuosia.
Sekö on erottanut?
Ei.
Oma laiminlyöntimme,
se on tehnyt
meidät muistoksi toisillemme.
Jäin syksyn sillalle,
ihailemaan sen värejä.
Keskelle keltaisia ja punaisia
vaahteranlehtiä.
Jäin kuuntelemaan lumoutuneena
luonnon ääniä,
tuulen ja sateen, myrskyn.
Olen syksyn tytär.
Elän vahvasti,
synnyn uudeksi joka aamu.
Voisinko,
osaisinko vangita tuon tunnelman?
Ajatukset karkaavat
syksyn sillalle,
sinne missä on
keltaisia ja punaisia vaahteranlehtiä.
Miten minä viihdynkään siellä.
Mietin,
ikävöinkö nuoruuttani.
Ehken,
mutta tykkään kyllä muistella sitä.
Nuoruuden muistot ovat ihanan kipeitä,
niin makeansuolaisia.
Antavat elämään makua vieläkin.
Ehkä kaipaan niitä enemmän,
kuin koskaan olisin luullut.
Istun ja haaveilen,
juoksen unelmissani sata metriä lujaa.
Rinnassa sykkii vimmatusti, sykkii, sykkii.
Rakastin kinttujeni nopeutta.
Nautin juoksemisen hurmasta.
Huomenna lähden keppikävelylle
ja juoksen ehkä vähän.
Levottomuus on löytänyt minut.
Monta päivää se on etsinyt.
Etsi illallakin, kun menin nukkumaan,
mutta panin oven kiinni.
Tänään koetin lähteä sitä karkuun,
juoksin,
kuin henkeni edestä.
Kuitenkin se puuskutti kohta niskaan.
Oli niin lähellä,
että tunsin sen lamaannuttavan voiman.
Soitin sinulle siitä paikasta
kesken kiireisen työpäiväsi.
Anteeksi.
Levottomuus luovutti,
ei kai se tarttunut sinuun?
Anteeksi.
Sitä en suinkaan tarkoittanut.
Ahnehdin kilometrejä.
Juoksen hikihatussa läkähtymäisilläni.
Pitää voittaa itsensä,
jos ei ketään muuta.
Siinäpä urakkaa.
Hiki valuu ja veri maistuu suussa.
Tienpenkan kukkaset ovat jo aikoja kadonneet.
Laululinnutkin lentäneet muualle.
Turhaa rehkimistä.
Hidastan.
Kukkaset ja linnunlaulu palaavat.
Taivaan sini, aurinko ja lempeä tuuli tervehtivät.
Itseni voitin ja hyvän mielen saavutin.
Painostava hiljaisuus,
se kestää ja kestää.
Yhä vain.
Sanakaan sanomatta
hän lähtee.
Katson ikkunasta loittonevaa selkää.
Hän kääntyy
ja katsoo ikkunaan.
Väistän katseen.
Kukapa haluaisi,
että luetaan,
kuin avointa kirjaa?
Auton ääni häipyy,
mutta tuijotan vain tielle.
Paha mieli tekee seuraa.
Sitten yllättäen
avain kääntyy lukossa.
Hän tulee takaisin.
- Otetaanko aamu uusiksi?
hän kysyy arasti
ja antaa suukon.
En tahdo olla ahkera.
Tänään en ainakaan
tahdo tehdä mitään
hyödyllistä.
Ehkä en huomennakaan.
Otan vapaata arjesta
ja istuudun mukavasti
ikkunan ääreen.
Katselen tuulta,
joka leikkii puiden latvoissa
ja kieputtaa syksyn lehtiä
ympäri pihaa.
Kuuntelen sadetta,
joka rummuttaa ikkunaan
ja saa sen kuulostamaan
mielimusiikiltani.
Ajattelen kauniita ajatuksia.
Ajattelen elämäni ihanimpia hetkiä.
Huomaan, miten rikasta kaikki
onkaan ollut.