Elämän kultalankaa

Eniten tykkään rustata satuja. Koeluen niitä lapsenlapsilleni ja kenelle vain, kuka viitsii kuunnella. Tosin lapsenlapseni tykkäsivät näistä keijusaduista, että nehän on tytöille! Eivät jaksaneet lopuun asti kuunnella.

Loruja on syntynyt myös. Ne ovat olleet enemmän poikien mieleen. Tuonnempana liitän niitäkin sivuille....

Keijulassa vallitsi maan suru. Ilo oli tyystin kadonnut Keijukuningattaren hallitsemasta valtakunnasta. Kaikkialla näkyi vain surullista keijukansaa ja  joka paikassa oli puheenaiheena Keijuprinsessan kohtalo. Suuri ja mahtava Velholaa hallitseva Noita  oli vihan vimmoissaan  kostoksi kuningattarelle taikonut Keijuprinsessan siivettömäksi. Sillä hetkellä kun taikasauva oli heilahtanut, putosivat prinsessan kullan kimalteiset, lähes läpinäkyvät siivet lattialle hänen jalkoihinsa. Eikä siinä vielä kaikki, vaan Kuningattaren luota lähtiessään  Noita oli uhannut Keijulaa ikuisella yöllä, ellei täyden kuunkierron jälkeen Keijulan kuningatar suostu hänen  suunnitelmiinsa.

Noita haluaa laajentaa valtaansa ja mahtinsa ulottumaan myös Keijulaan. Hän on ruvennut pelkäämään, sillä hänen omat velhovakoojansa tiedottavat päivittäin, miten noitien keskuudessa  leviää kulovalkean lailla kiinnostus Keijulaa kohtaan. Noidat ovat läpeensä kyllästyneet alituiseen pimeyteen ja kylmyyteen, eikä heidän tee edes mieli olla pahoja ja pelottavia. Ei tee mieli säikytellä ketään. Pikemminkin he kaipaavat ystävyyttä ja iloa,  ystäviä yli Velholan rajojen.  Myös tavisnoidilla on salaiset vakoojansa Keijulassa, jotka ovat  kertoneet, miten siellä maa vihertää ja tuntuu pehmoiselta ja lämpimältä paljaiden varpaiden alla. Siellä aurinko nousee ja valkenee päivä. Päivän nousuun myös  Keijut heräävät. Illalla auringon laskiessa mailleen ne menevät nukkumaan ja nukkuvat uuteen auringonnousuun saakka.  Vain valo ja lämpö pitää keijut hengissä.

Noidat ovat ruvenneet suunnittelemaan kapinaa omien olojensa parantamiseksi. He tahtovat täydellistä muutosta.  Keijut eivät hytise kylmästä. kuten he. Ne viihtyvät toistensa seurassa, eivätkä elä erakkoina kylmissä luolissaan, joista on lupa lähteä liikkeelle vain pimeän aikaan. Velholassa tiedetään sekin, että lähiseudun menninkäiset ovat  aikoja sitten jo  ystävystyneet keijujen kanssa. Menninkäisiä on aamuauringon noustessa tuudittanut uneen Keijulasta kantautuva kaunis huilumusiikki. Jöröt menninkäiset, joita keijut ovat tottuneet pitämään reppanoina, ovat tuiki ihastuneet vienoon huilun ääneen. Se on muuttanut heidät  hyväntuulisiksi ja ystävällisiksi. Keijukansalla ja menninkäisillä on auringonlaskun ja iltahämyn rajamailla  joskus yhteisiä ystävyysjuhlia. Tällaista kehitystä Suuri Noita vastustaa kynsin hampain.  Hän lukee loitsujaan ja tekee taikojaan jatkuvasti  Keijulan tuhoamiseksi.  Mutta parhaalla mahdollisella tavalla noituus ei tunnu tehoavan. Ainoa keino taitaa olla Kuningattaren syökseminen valtaistuimeltaan.

Noidalle, velhoista mahtavimmalle, on tullut pakko päähänpinttymä kaapata valta Keijukuningattarelta. Hän päättää lopulta koettaa kepulikonstia ja lähtee Ruusulinnaan kosiomatkalle pyytämään Keijukuningatarta puolisokseen, vaikka oikeasti tahtoo vain valtakunnan. Noita on ovela. Hän tietää hyvinkin tarkkaan, etteivät keijut voi elää pimeässä, joten aikaa myöten ne kuihtuvat ja kuolevat. Mahtava Noita uskoo itseensä ja taikavoimiinsa. Hän pitää itseään voittamattomana. Keijukuningattarella on kuitenkin oma mahtinsa. Siitä Noidalla on vain paha aavistus.

Kosintaan Keijukuningatar vastaa kieltävästi. Hän tuntee ennestään Velholaa hallitsevan suuren Noidan ja uskoo tämän juonivan. Kuningatar toivoo heidän välilleen vain rauhaa ja sopusointua, sillä tilaa on riittävästi molempien alamaisille.

-Sekö on viimeinen sana? Noita kysyy tuimasti, johon Keijukuningatar vain nyökkää.

- Me keijut emme voi elää Velholan olosuhteissa, jotka ilmeisesti tulisivat vallitsemaan sitten Keijulassakin. Pimeys veisi keijuilta hengen ja minulla on syytä epäillä, että se on myös sinun perimmäinen tahtosi. Kosinta on pelkkä naamio. Tässä vaiheessa Noita tietää epäonnistuneensa ja nostaa äkisti taikasauvansa heilauttaen  sitä silmät salamoiden.

-Klik! Klik-klik! Revin siipesi alas ja vien ne Velholaan. Ripustan ne valtaistuinluolani kiviseinälle roikkumaan. Sitten kun tarjoukseni kelpaa, voit saada ne takaisin! 

Tyrmistyneenä suuri Noita katselee sauvan heilautuksen jälkeen kuningattaren siipiä, jotka  eivät edes värähtäneet. Hän toistaa loitsun ja heilauttaa taikasauvaansa uudestaan, mutta tulos on yhtä laiha. Lopulta kuningatar huomauttaa, etteivät Noidan voimat riitä hänen mahdilleen hänen valtakunnassaan. Silloin Noita raivostuu hyppimään tasajalkaa sojottaen taikasauvallaan milloin mihinkin ja sekoaa aivan omien loitsujensa ja kiukkunsa kanssa. Lopulta taikasauva osoittaa Keijuprinsessaa, joka on lennähtänyt paikalle kuultuaan hirveää meteliä valtaistuinsalista.

-Klik!  Siivet!

Siivet irti, niin kuin ois!

Tyttäresi kuihtuu pois.

Kuunkierto vain on aikaa

poistaa tätä taikaa.

Yhä taikasanoja suustaan syytäen suuri Noita alkaa perääntyä ulos Ruusulinnasta, mutta siihenkään hänen mahtinsa ei riitä. Jalat liikkuvat kömpelösti ja pysähtyvät lopulta kuin liimaan oven edessä. Noita tietää syyn moiseen. Hän yritti livahtaa antamatta vihjettä taian purkamiseen, mutta taikaa langetettaessa pitää lisätä myös kelvollinen vihje sen kumoamisesta. Se on  velhomaailman kirjoittamaton laki. Myös Velholassa, ihme ja kumma, paha voidaan poistaa ainoastaan ja vain hyvällä. Kuumeisesti Noita yrittää mutkistaa taikansa purkamiskoodia niin vaikeaksi ymmärtää, ettei kukaan ikinä onnistuisi ratkaisemaan sitä ennen kuunkierron loppua.

Keskimaan Yrtti öinen,

Kuunlähteen Vesi lehdellään

Siinä juoma kuihtuneen.

Pisarainen pihkaa Taikakuusen

saa siivet paikalleen.

Suuren Noidan mahti ei pystynyt Kuningattareen, mutta  Prinsessaan kylläkin, joka itkee lohduttomasti tuijottaessaan kuningattaren käsissä olevia irronneita siipiään. Taikaloitsu on niin vahva, ettei kuningatar kykene sitä siltä istumalta purkamaan.  Keino, jolla se raukeaa, on kätkettynä kolmeen vihjeeseen, jotka mahtava Noita on vasten tahtoaan joutunut mutisemaan, ennen kuin Ruusulinnan portti  hänelle aukesi.

Pitää löytää Keskimaan Yrtti, Kuunlähteen vesi ja Taikakuusen pihkaa. Aikaa on vain kuun kierto.  Keijukaiskuningatar on joskus kuullut niistä, joskin niitä kolmea seikkaa on aina peittänyt jonkinlainen salaperäisyyden verho. Siihen oljenkorteen on nyt uskottava ja  tartuttava. Hän tiedottaa Noidan antamasta vihjeestä ympäri Keijulaa aina menninkäisten alueelle asti.

Menee yö ja päivä. Keijuprinsessa alkaa kuihtua. Siivet ovat prinsessan huoneessa  lasipöydällä lähes huomaamattomina. Kuningatar lähettää joka päivä lisää keijuja pitkin valtakuntaa ja lupaa palkita ruhtinaallisesti sen taitajan, joka osaa murtaa Suuren Noidan tain ja  saa prinsessalle siivet takaisin.  Kuningatar lupaa jopa puoli valtakuntaa ja arvostetun hovineuvonantajan tittelin. Uljaita ja rohkeita keijunuorukaisia saapuu Ruusulinnaan joka päivä. Monenlaisin keinoin he yrittävät ratkaista Noidan vihjettä, mutta se pysyy salaisuutena ja prinsessa kuihtuu kuihtumistaan. Enää hän ei kykene edes  kävelemään. Hän makaa sängyllään ja tuijottaa surullisena siipiään.

Kuun kierto on puolivälissä, kun eräänä puolipimeänä yönä Ruusulinnan portille on jätetty kirje. Se on osoitettu henkilökohtaisesti Keijuprinsessalle. Kirje on päältä hiukan suttuinen ja sisältö kirjoitusvirheitä täynnä, mutta asia siitä selviää kuitenkin. Sen antaman vihjeen mukaan suuren Noidan taika raukeaisi, kun nuo tietyt kolme kohtaa tulisi täytetyksi, plus vielä neljäs! Salaperäisen viestin mukaan vain Keijuprinsessa saa antaa tuon neljännen vihjeen, mikä hänen täytyy ensin osata  tulkita. Se on raapustettu sydämen muotoisen piirustuksen sisälle. Prinsessasta tuntuu, että kirjeen on lähettänyt joku Velholan omasta väestä. Hän lukee sanoman monta kertaa ja tuijottaa paperille raapustettua sydämen kuvaa. Sitten hän taittaa kirjeen huolellisesti tyynynsä alle. Häntä pelottaa. Hän tietää, miten vaikeaa kenenkään olisi selvittää noita vihjeitä. Pitää tuoda kukkiva Keskimaan Yrtti, Kuunlähteen vettä ja Taikakuusen pihkaa. Vielä kukaan ei tiedä, missä edes voisi olla  Keskimaa, missä Kuunlähde, missä Taikakuusi. Sydämen sisällä olevan kirjoituksen prinsessa uskoo ymmärtävänsä, mutta tuleeko ketään sellaista, joka kykenee toimimaan sen mukaan.

Ruusulinnan portinpieliin laitettaan aina auringon noustessa uusi ilmoitus prinsessan voinnista. Edelleen valtakunnan eri kolkista saapuu rohkeita ja viisaita keijuja, jotka saatuaan Keijuprinsessalta neljännen vihjeen lähtevät salaisuuksia etsimään. Kuitenkin ennen auringonlaskua heidän on palattava tyhjin toimin. Ratkaisu on kätketty pelottavan ovelasti.

Kuningatar on luovuttamaisillaan ja myöntyy lähtemään suuren Noidan luo aikoen suostua tämän puolisoksi, kunhan vain prinsessa saisi siipensä. Tämän kuultuaan prinsessa kieltää häntä ehdottomasti menemästä Velholaan, sillä silloinhan he kaikki kuihtuisivat ja kuolisivat pois.

Enää on armonaikaa jäljellä vain yksi päivä. Kaikki toivo tuntuu olevan lopussa, kunnes viimeisen illan hämärtyessä Ruusulinnaan tallustelee pieni menninkäinen. Hän on kuullut surullisesta tilanteesta velhoystävältään ja päättää koettaa onneaan. Kotona menninkäisen mahdollisuuksiin ei uskota lainkaan. Äiti menninkäinen pyytää nuorimmaistaan luovuttamaan heti alkuunsa vedoten, mitenkä hän pystyisi sellaiseen, johon eivät valtakunnan viisaimmatkaan ole kyenneet. Mutta pikku menninkäinen on kaivannut kovasti heleää huilujen aamumusisointia, kun ei ole sitä liki neljään viikkoon kuullut, hän tahtoisi auttaa. Kaikesta kotiväen vastusteluista huolimatta pikku menninkäinen on lähtenyt matkaan ja kolkuttaa illansuussa Ruusulinnan portilla. Hämärä on jo niin pitkällä, että linnassa ollaan valmistautumassa levolle, mutta portti kuitenkin avataan ja menninkäinen ohjataan kuningattaren luokse.

Karvaisen ja pitkäkorvaisen pikku otuksen löntystäessä linnan käytävillä, keijupalvelijat ihmettelevät puolittain jopa ääneen, miten hänenlaiselleen on tullut mielenkään prinsessa pelastaminen. Toki menninkäiselle suodaan mahdollisuus auttamiseen, sillä aikaa on vähän. Ennen aamuauringon ensimmäistä sädettä auringon eteen ilmestyisi usva, joka vahvistuisi ja jäisi siihen lopullisesti. Uutta päivää ei tulisi Keijulaan enää ikinä.

Pikku menninkäinen tuijottaa surullisena Keijukaisprinsessaa.  Hänelle on  vahva tunne, että suoriutuu noista vaativista tehtävistä. Hänen menninkäisen sydämensä menee sykkyrällä, kun prinsessa avaa huikean siniset silmänsä ja kuiskaa: ”Ratkaisu on aivan likellä, ei suinkaan tiettömien taipaleiden, vuorten ja vesien takana. Noita halusi vain johtaa etsijät harhaan! Kulta menninkäinen, kuuntele sydäntäsi!” Viimeisistä sanoista tuskin saa enää selvää. Ne ovat vain huulten liikettä ja prinsessa nukahtaa kesken kaiken. Kyyneleitä alkaa valua pitkien silmäripsien alta solkenaan. Ne hellyttävät  menninkäisen. Hän kuivaa ne karhean kämmeneensä hienotunteisesti.

On aika lähteä, etteivät kalliit minuutit kuluisi hukkaan. Mutta minne päin tuli suunnistaa? Siinäpä pikku menninkäinen seisoo hetken neuvottomana Ruusulinnan portin pielessä. Yht´äkkiä hän huomaa valon pilkahduksen metsän reunasta. Hän pitää sitä hyvänä enteenä ja lähtee reippaasti valoa kohti. Tovin harppailtuaan menninkäinen osuu polun päähän ja jatkaa tallustamistaan syvemmälle metsään. Ilta on tullut ja sen myötä tumma hämärä, mutta kuu alkaa nousta valaisemaan matkalaisen menoa.

Sitten  pikku kulkijasta tuntuu, aivan kuin iso kuusivanhus olisi houkutellut häntä hetkeksi lepäämään juurelleen. Menninkäinen istahtaa nojaamaan kuusen runkoon. Siinä levätessään hän miettii prinsessan sanoja. Kaikki tuntuu liian vaikealta ja tuska alkaa ahdistaa. Itkettää, vaikka menninkäiset eivät osaa oikeasti itkeä. Ihme ja kumma tapahtuu, sillä pikku menninkäisen silmät ovat aivan vetiset. Kohta itku saa aikaan noron pitkin karvaisia poskia, eikä menninkäinen yritä sitä mitenkään estää. Kyyneleet tekevät pikku, pikku lammikon viereisen kasvin lehdelle, johon osuu samassa kuun säde. Nyt lehdellä kimaltelee! Samalla avautuu kasvin huumaavan tuoksuinen kukka. Menninkäinen lopettaa itkunsa ja mikä neronleimaus hänen aivoissaan välähtää. Tuo kasvi on kukkiva Keskiyönmaan Yrtti ja sen lehdellä hänen kyyneleensä. Ne ovat, siis nehän ovat Kuunlähteen Vesi.

Mutta mistä löytyy Taikakuusen Pihka? Menninkäinen kompuroi ylös ottaen tukea takanaan olevasta kuusesta. Siinä se on! Se Pihka! Hänen kouransa on aivan pihkainen, eikä ole epäilystäkään, etteikö kuusivanhus olisi juuri Taikakuusi.

Näyttää, että menninkäisellä on koht sillään tuhat jalkaa, niin ripeästi hän kipittää kuutamossa takaisin Ruusulinnaan. Taikakuusen pihkaisessa kourassaan hänellä on Kukkiva Keskiyönmaan Yrtti, jonka suurella lehdellä hänen kyyneleensä ovat muuttuneet Kuunlähteen vedeksi. Ruusulinnaan hän ennättää juuri ajoissa. Prinsessan voimat ovat lopuillaan, hän tuskin enää hengittää. Päättäväisesti pikku menninkäinen kohottaa prinsessan päätä ja antaa lehdeltä juotavaa, samalla Keskiyönmaan Yrtin huumaava tuoksu herättää Keijukaisen. Menninkäinen tietää, mitä tekee. Hän sipaisee kevyesti keijun katkaistuja siipiä pihkaiseen kämmeneensä ja asettaa ne hellä varoen prinsessan selässä oleviin tynkiin. Hetkessä siivet tarttuvat lujasti kiinni ja Keijuprinsessa alkaa saada voimiaan takaisin. Noidan taika on murrettu.  Sen pystyi murtamaan aito tunne ja välittäminen toisesta olennosta. Prinsessa paranee pian. Hän sekä ritarinsa ovat ylimmät ystävykset Keijulan valtakunnassa, eikä menninkäisiä siellä enää pidetä reppanoina.

Oma on pieni tyttö, jolla on vaaleat, pitkät hiukset ja varsamaisen hontelot jalat. Hän täyttää syksyllä seitsemän vuotta ja odottaa innolla koulun alkamista. Äidin mielestä tytön vallattomat hiukset pitäisi saada kuriin, varsinkin kun hänestä on tulossa koululainen. Hän ostaa Omalle hiuspannan, joka on kullanvärinen, hyvin siro ja kaunis. Se on juuri sellainen, mitä Oma on jo pitkään toivonut. Oma sitoo siitä lähtien pannan kanssa tukkansa joka aamu, tuskin hän malttaa ottaa sitä pois yöksikään. Yksin ollessaan hän välillä keikistelee peilin edessä ja on kovasti mielissään uudesta hiusmuodistaan.

Eräänä päivänä äiti pyytää lapsia menemään metsään poimimaan mustikoita, ainakin sen verran, mitä tarvitaan mustikkapiirakan leipomiseen. Myös Oma lähtee marjastamaan, sillä hän viihtyy hyvin metsässä ja on ahkera poimija. Nyt on mukavaa, kun ei tarvitse sulloa hiuksia isoveljen vanhaan lippalakkiin, sillä uutukainen panta pitää tukan pois silmiltä.

Mättäät ovat täynnä mustikoita ja lapset poimivat reippaasti. Ei kestä kauaakaan, kun marja-astiat alkavat olla täynnä ja suut ja kädet mustikan sinisinä.

Marjapaikka on laajan suon reunassa, siksi mustikat kasvavat mättäissä isoiksi. Siellä on myös hyvä paikka leikkiä hippaa. Se on vallan hulvaton leikki, jossa juostaan toisen perässä ja yritetään koskettaa karkuun menijää, valiten hänet näin uudeksi hipaksi. Mättäät pitää kiertää tai loikkia niiden yli, tallaamatta kuitenkaan mustikan varpuja. Kotiin ei ole kiirettä ja leikki alkaa varkain. Joku vain kyllästyy poimimaan marjoja ja rupeaa juoksentelemaan. Kohta iloinen mekastus kuuluu ympäriinsä. Kaikki metsän elävät kummastelevat silloin outoa menoa, eivätkä uskalla ilmestyä turvapaikoistaan näkyviin.

Hupsis! Tänään Oma tuiskahtaa nurin marjakoriinsa. Vasta hänen pystyyn kömpiessä kori kaatuu ja kaikki mustikat leviävät pitkin polkua ja mätästä. Voi harmi! Itku ei ole kaukana.

Leikki loppuu välittömästi ja lapset poimivat yhdessä Oman ropposen uudelleen täyteen.

Kaikilla on hiukset vielä hiestä märkinä ja posket punaisina, kun he lähtevät kotiin. He astelevat tuttua polkua perätysten ja kinastelevat, kenellä on eniten mustikoita ja kenen korissa puhtaimmat marjat.

”Tukkapanta! Apua, panta on hukassa!” kirkuu Oma, juuri kun pitäisi harpata ojan yli kotipellon puolelle. Kyyneleet valuvat vuolaana norona tytön poskille. Mustikkaisilla käsillään hän hieraisee välillä silmiään ja kohta on koko naama mustikkainen. Lapset jättävät marjakorinsa ojan penkalle ja lähtevät etsimään Oman hiuspantaa.

Mättäät kierretään ympäriinsä moneen kertaan. Jokainen penkoo kaksin käsin varpuja ja huiskii jaloillaan mättäitä sieltä täältä, mutta tuloksetta. Tyhjin toimin on lopulta palattava kotiin.

Äiti on jo hiukan kaipaillut marjastajiaan ja heidät nähtyään arvaa jotain tapahtuneen. Oman ilme on niin surkea, eikä hänen itkunsa lopu koko iltana. Ei maistu  mielipahan takia kesän herkullisin mustikkapiirakkakaan. Lopulta Oma nukahtaa mielipahaansa.

Heinäkuun loppupuolen yö on lämmin ja sitä valaisee taivaalle noussut täysikuu. Oman huoneen avonaisesta ikkunasta kuunsäde osuu tytön kasvoille, joissa näkyy yhä kyynelten jälkiä. Äkkiä Oma aukaisee silmänsä ja tuijottaa hievahtamatta ikkunalaudalle ilmestynyttä pientä hohtavasiipistä keijukaista, joka ei varmasti ole tulitikun mittainenkaan. Sitten keiju pyrähtää siivilleen ja leijailee kauniisti lähemmäksi Omaa, aivan kuin tanssien kuun säteiden kanssa.

”Minä olen Sirinä. Olen sinun mustikkametsäsi keijukansaa. Oikeastaan minä olen prinsessakeiju ja sain siipeni ehjinä takaisin metsän Menninkäisen rohkeuden ja ystävyyden ansiosta. Paha Noita rikkoi ne loitsuillaan kostoksi kuningataräidilleni ja olin jo kuolemaisillani, kunnes viime hetkillä Menninkäinen pelasti minut neuvokkuudellaan” keijukainen esittelee itsensä pehmeällä äänellä. Oma on hämmentynyt. Eihän keijuja ole! Ehkä vain saduissa, mutta ei oikeasti. Kuitenkin sellainen on lentänyt jostain hänen huoneeseensa siivet yhä väristen. Lopulta Oma saa kysytyksi: ”Miksi olet tullut minun luokseni?”

Sirinä hymyilee ja pysähtyy seisomaan kuun valossa kylpevän cd-levykotelon päälle. Hän on henkeäsalpaavan kaunis näky, vaalean sinisessä kellomekossaan, jonka alta pilkistävät ruskettuneet käsivarret ja paljaat jalat. Vähän väliä hän nousee paikallaan lentoon levitellen siipiään, jotka näyttävät läpinäkyvän haurailta. Sirinän puhe kuulostaa helinältä, sen sointi on Oman mielestä kuin kaunis musiikki.

”Oma-kulta, minä tiedän murheesi. Minuakin surettaa pantasi, varsinkin, kun tiedän, ettet koskaan saa sitä takaisin. Ehkä haluat lähteä mukaani mustikkametsään, niin näytän sinulle, missä pantasi on! Sillä on uusi tehtävä ja luulen, että olet ylpeä siitä. Hyvin tärkeä se kumminkin on.” Sirinä houkuttelee veitikkamaisesti Omaa mukaansa.

Oma on heti valmis. Hän pomppaa pystyyn ja etsii kumisaappaat jalkaansa. Samalla hän huomaa olevansa samankokoinen kuin Sirinäkin. He tuntuvat olevan kuin parhaat ystävykset seisoen rinnakkain Oman huoneen ikkunalaudalla. He nauravat. Äkkiä Sirinä vakavoituu ja pyrähtää kiireesti lentoon. Hän ehtii vain huutaa hätäisesti Omalle: ”Kuu on menossa pilveen. Minun täytyy rientää heti kotiin. Minä voin elää vain valossa ja joudun pimeässä suureen vaaraan. Jos ensi yönä on kuutamo, tapaamme silloin. Hei siihen asti!”

Pilven riekale lipuu verkkaisesti kuun eteen ja huoneeseen tulee melko hämärää. Oma seisoo ikkunan edessä aivan itsensä kokoisena, eikä Sirinää näy enää missään. ”Se oli varmasti unta.” Oma ajattelee kömpiessään takaisin sänkyynsä ihmetellen kuitenkin, miksi hänellä on kumisaappaat jalassa.

Seuraavana päivänä Oman murhe on paljon helpottanut, sillä hän muistaa keijun ja keijun kertoman pannastaan. Toki hän epäilee kaikkea sitä vieläkin uneksi ja varmistaa äidiltäkin, että keijuja on vain saduissa. Kuitenkin Omaa kiinnostaa kovasti, mahtaako kuu paistaa seuraavana yönä pilvettömältä taivaalta ja mahtaako Sirinä pitää lupauksensa. Oma odottaa iltaa. Hän katsoo poikkeuksellisesti television sääohjelmat ja pettyy, kun niissä ei kerrota  mitään tuiki tärkeästä yösäästä. 

Sinä iltana unta odotellessaan Oma miettii mustikkametsää ja sen salattua elämää. Häntä kiusaa, kun uni ei tule, mutta ilokseen huomaa kuun jo nousevan metsän reunan takaa. Ainakin on toiveita tavata Sirinä uudelleen. Hän varmistaa vielä, että ikkuna jää yöksi auki.

Pieni tuulen henkäys koskettaa Oma poskea. Samassa hänen tyynylleen tupsahtaa Sirinä, siivet yhä väristen. ”Hei! Odotitko minua?” hän kysyy kujeillen ja molemmat nauraa kihertävät hyvää mieltä.  Oma on jälleen Sirinän kokoinen, paitsi ettei hänellä ole siipiä.

Sirinä tarttuu Oman käteen ja he nousevat ikkunalaudalle. Vaivattomasti keiju ponkaisee itsensä lentoon vetäen Oman kainaloonsa ja kohta he viilettävät kuunsädesiltaa pitkin kohti mustikkametsää. Taivaalla ei onneksi näy tietoakaan pilvistä.

Kuun valossa tuttu pelto näyttää vieraalta. Sen ja mustikkametsän välinen oja vaikuttaa hirveän syvältä ja vaaralliselta. Nyt siellä mennä viilettää joku, kun heinät heiluvat ja rapinaakin kuuluu. Sirinä kuiskaa Omalle, että hänen ystäviään ne vain ovat. Pikku Metsähiirulainen asustaa siellä ison perheensä kanssa. Aina niistä on muutama heinikossa viilettämässä ja alati jotakuta etsitään.

Sirinä varoo tarkoin joutumasta varjoon. Puiden latvojen yläpuolella se on helppoa, mutta alempana metsikössä lentoreitti kiemurtelee ja kaartelee sen mukaan, missä kuu valaisee tienoota parhaiten.

Metsä on kuutamoyöllä varsinainen varjojen valtakunta. Siellä näyttää hiukan pelottavalta, eikä oudoista äänistä lainkaan voi tietää, mistä ne tulevat. Tuulikin suhisee melkein uhkaavasti korvissa. Oma ei tunne ylhäältä päin seutua ja hänestä maisema näyttää kovasti vieraalta. 

Vihdoin Sirinä rupeaa laskeutumaan. Kohta he seisovat kallion kielekkeellä ja eteen avautuu laaja suo, jonka reunassa kasvaa kaikkein tuuheaoksaisin kuusi. Vasta nyt Oma tunnistaa paikan ja innostuu niin, että on vähällä luiskahtaa alas: ”Mutta Sirinä, tuo on tuttu kuusi.

Tämähän on meidän mustikkapaikka! Juuri tänne minun hiuspantani putosi ja katosi.”

Oma ja Sirinä leijuvat kalliolta alas. He seisovat polulla, missä on mustikoita männynkäpyjen

ja neulasten joukossa. Ne ovat Oman  kaatuneesta marja-astiasta. Osa niistä on murskaantunut

ja osa vielä ehjiä. Omasta tuntuu kummalliselta olla näin pieni, sillä mustikatkin näyttävät hirvittävän isoilta, sinisiltä palloilta. Tekee melkein kipeää, kun niitä pyörii varpaiden päälle.

”Onko sinun kotisi täällä?” Oma kysyy heidän harppoessaan jättimustikoiden yli.

”Ei. Kotini on tuolla kauempana lehtometsän puolella. Siellä kasvaa saniaisia ja lehdokkeja, metsätähtiä ja vanamoja. Kuitenkin käyn täällä niin usein kun voin tervehtimässä parasta ystäväni Menninkäistä. Hän ei puolestaan siedä lainkaan päivänvaloa. Arvaat varmaan, että me voimme tavata toisiamme vain täydenkuun aikana yöllä. Menninkäinen odotti minua viime yönä, mutta muistathan, miten kuu oli menossa pilveen ja minulle tuli hirvittävä kiire kodin turvaan.” Sirinä kertoilee vuolaasti ja katselee taivaalle tyytyväisenä. Nyt ei ole huolta pilvistä.

Oma ei usko todeksi, kun he pysähtyvät juuri sen mustikkamättään juurelle, missä hän viimeksi poimi marjoja. Mustikan varvut näyttävät nyt melkoiselta viidakolta ja koko mätäs suorastaan vuorelta. Oman sitä ihmetellessä jostain välkkyy valoa. Se on kapea valojuova ikään kuin jatkeena kuun säteelle. Se on heijastus, mutta mistä?

Sirinä selvittää, miten häneltä on mennyt aina paljon aikaa hukkaan etsiessään Menninkäisen pikku mökin ovea. Nyt heillä on ihka uusi satumainen valonlähde Menninkäisen porttina.

Samassa Omalle valkenee, että kaunis kaariportti on hänen hiuspantansa! Lähes puolet siitä on uponnut mättääseen ja loppu on varvikon suojassa. Ihmekös, jos he eivät sitä löytäneet, vaikka kuinka etsivät. Nyt kuunvalon osuessa siihen, se heijastaa valoa takasin ja on kuin paraskin katulyhty.

Oma ja Sirinä seisovat aivan kultakaaren takana. Sirinä hymyilee ja viheltää huulet tötteröllä lyhyen merkkiäänen. Omalle hän ehtii kuiskata, ettei tarvitse pelätä. Menninkäinen ei tekisi pahaa hyttysellekään

Pian turveovi avataan ja mökistä työntyy ulos kömpelö otus, joka tuhisee ja siristelee silmiään. Sirinä pomppaa oitis Menninkäisen kaulaan. Jälleen näkemisen riemu on rajaton, sillä

edellisestä tapaamisesta on melkein ikuisuus. Keväällä ja alkukesällä täysikuu ei näyttäytynyt riittävästi, silloin keijukuningatar ei uskaltanut antaa Sirinälle lupaa lentää mustikkametsään.

Vihdoin Menninkäinen äkkää Oman ja tulee aivan liki nähdäkseen paremmin. Hetken he katselevat toisiaan ja lopuksi Menninkäinen vetää Oman syliinsä. Tytön  mielestä uusi

tuttavuus tuoksuu suopursulle ja pihkalle ja sen hiukan karkean karvainen iho kutittaa mukavasti poskea.  Sirinä ehättää esittelemään heidät toisilleen.

”Ovatkos ihmisen lapset noin pieniä?” utelee Menninkäinen ihmetellen Oman kokoa ja jatkaa: ”Kuinka te ollenkaan saatte aikaan niin hirvittävän töminän tässä mökin päällä, kun olette noin pientä väkeä? Äskettäinkin siirryin hyvissä ajoin turvaosaston puolelle majani alle, kun alkoi kuulua kovaa töminää. Sitten pakenin toisenkin kerran, kun puhkesi hirveä pyörremyrsky. Onneksi majani on niin syvällä mättäässä, että se säilyi ehjänä.”  Oma on kuunnellut hiiren hiljaa Menninkäisen jutustelua. Häntä nolottaa vähän, mutta mistäpä sen tietää, minkä mättään alla kukakin asuu. Oma jopa punastuu muistaessaan  potkineensa mätästä kiukkuisena. Voi kamala paikka sentään! Sekö tuntui Menninkäisestä pyörremyrskyltä! ”Anteeksi Menninkäinen.” Oma sopertaa. ” Kyllä me lapset ollaan oikeasti sinua ja Sirinää monta kymmentä kertaa suurempia. Minä olen nyt vain poikkeuksellisesti teidän kokoisenne.”  Menninkäinen nauraa leveästi selittäessään, ettei tarvitse olla moksiskaan. Heillä on kyllä vahvat tuvat ja vielä lujatekoisemmat turvaosastot tupiensa alla. Metsässä on monenlaista  liikkujaa ja möyrijää. Hän vapisee vieläkin hiukan muistaessaan kohtaamista hirven kanssa, eikä öiseen aikaan lenteleviä pöllöjäkään voi unohtaa.

Oman katse viipyy hiuspannassa, joka on nyt välkehtivä portti Menninkäisen pikkuruiseen pihaan. Voiko olla tottakaan, että se on pudonnut noin tarpeelliseen paikkaan? Sirinä ja Menninkäinen katselevat mietteliästä Omaa. Lopulta Sirinä keskeyttää Oman mietteet:” No,  miltä tuntuu? Kun näin murheesi pannan takia, tahdoin tulla kertomaan totuuden vaaroista piittaamatta. Sinä olet niin hyväsydäminen tyttö, joka rakastat luontoa ja kaikkia sen eläviä, joten me Menninkäisen kanssa uskomme, että tahdot mielihyvin auttaa meitäkin ja unohdat pian kadonneesta hiuspannasta johtuvan harmisi.”

Totta kai panta saa jäädä majakaksi Sirinälle. Sen kunniaksi ystävykset läpsäyttävät kättä päälle. Alimmaisena on ensin Oman pienentynyt tytön käsi, sen päällä Sirinän hento, lähes

läpinäkyvä keijun käsi ja päällä Menninkäisen karvapeittoinen ja karkea pikku koura. Sitten

kädet vaihdetaan eri järjestykseen ja nauretaan heleästi. Ystävyys on ihana asia.

Sirinä kertoo vielä Omalle, ettei pantaa kukaan löydä koskaan, mutta se on aina olemassa, niin kuin Menninkäinen ja Sirinä-keiju ja ystävyys. Hän lupaa myös, että Oma muistaa tästä yöllisestä retkestä aamulla jotain, vaikkakin aikaa myöten muistot haalistuvat.

Omasta on haikeaa jättää Menninkäinen, kun Sirinä ja hän nousevat lähteäkseen. Silmät kyynelissä Oma hyvästelee myös Sirinän. Vielä hetken he seisovat hiljaa Oman huoneen ikkunalaudalla, sitten Sirinä pyrähtää lentoon, mutta kääntyy takaisin, hymyilee ja kuiskaa: ”Kiitos Oma. Tiesin, että autat! Ja uskomalla keijuihin ja menninkäisiin me todella elämme! Ehkä kerrot meistä aikanaan lapsillesi ja lastenlapsillesi.”

Aamulla Oma herää virkeänä. Hän ihmettelee ikään kuin poskella olisi kuivuneita kyyneliä. Onko hän itkenyt?  Oma nousee mennäkseen ikkunan luo. Joka aamu hänellä on tapana katsoa siitä peltoa ja metsää ja venytellä itsensä virkeäksi. Se antaa päivälle niin hyvän alun. Nyt hän kovin on mietteliäs, kuin yrittäisi kaivaa muistin sopukoista jotain salaperäistä. Kadottamaansa hiuspantaa hän ei kaipaa, sillä varmasti hän saa joku päivä uuden.

Kesä loppuu.

Seuraavana kesänä mustikka-aikaan Oma on äitinsä kanssa tutussa paikassa poimimassa marjoja.  Hänestä tuntuu, kuin hänen vuosi sitten hukkaamansa hiuspantansa olisi juuri tässä

mustikkamättäässä.  Oma on vaitelias ja äiti arvaa hänen pohtivan pantansa kohtaloa.  Lopulta Oma kysyy hiukan arkaillen: ”Äiti, onko menninkäisiä ja keijuja olemassa? ” Äidin täytyy oikein harkita vastaustaan, sillä hän muistaa tyttärensä jo aiemmin kysyneen tätä. Äidin mielestä niitä on niille, jotka niihin uskovat. Oma taitaa uskoa.

 kuvat täältä

 http://kapsi.fi/~inkeri/index.php   

ylläolevasta osoitteesta löytyy paljon keijuista