Tällä hetkellä nämä tarinat

Kupla vain

Halloween tarina

Kummallinen päivä

Sadonkorjuutarina

Pirita raapustelee niitä näitä luentolehtiöönsä. Kynä koko ajan liikkeessä, mutta ajatukset eivät suinkaan sairaanhoidon luennon tunnilla. Hän odottaa kiihkeästi iltaa ja rakkaansa tapaamista.

Aamutunneille venyneet treffit saavat virkeänkin tytön päivällä väsyneeksi.

”Pirita,älä vaan nukahda! Usko huvikses, se kysyy kohta sulta.” Piija supattaa vierestä.

Pirita luo kiitollisen katseen ystäväänsä ja yrittää terästyä viimeisen päälle.Hänellä ei ole mitään havaintoa  luentoasioista, juuri ja juuri vain tietoisuus siitä, että fysiologin tunti on meneillään.Vaatii hetken keskittymisen, sitten Pirita nostaa katseensa opettajaan. Huijaus onnistuu taaskin! Piritalla on luontainen taito loihtia kasvoilleen äärimmäisen kiinnostunut ilme, josta ei ole pienintäkään epäilyä, etteikö hän olisi 100% tilanteen tasalla ja todella innostuneena  kuulemastaan.

Tyttöjen katseet kohtaavat ja leveä virnistys leviää kummankin naamalle. Luento loppuu, eikä Piritalle jää paljoakaan ajatusta ihmisen verenkierron fysiologiasta.

”Piija kiltti, avaa mulle taas yöllä ulko-ovi!” huikkaa Pirita pihalla noustessaan upeaan Mersuun.

Hänet haetaan aina näyttävästi treffeille.

Tyttöporukka jää  supattelemaan. Ihmetellään ja kysellään, mistä Pirita on tämän poikaystävänsä löytänyt.

Sydämessään Piija toivoo ystävälleen hyvää. Pirita on saanut pettyä jo  tarpeeksi monta kertaa. Kuinka ihmeessä hänen tielleen aina sattuukin kaiken maailman tyyppejä. Ehkäpä siksi, että Pirita on kaunis. Tummat pitkät ja kiharat hiukset, melkein mustat silmät ja vilkas luonne. Hänet huomataan aina. Pirita on tottunut siihen, miten miehet tuijottavat häntä ja keksivät jos jonkinlaista jutun tynkää, päästäkseen puheisiin. Ja Pirita kyllä osaa vastata flirttiin flirtillä. Silmäpelissä hän on lyömätön!

Aamuyöstä Pirita kotiutuu aivan hurmiossa. Hän säteilee. Hän on niin rakastunut, niin rakastunut.

”Peter kutsui Hailuotoon  mökille ens viikonlopuks, ymmärrät sä? Me saadaan olla yhdessä kaks kokonaista päivää. Kuulet sä? Kaks päivää!  Lupas soittaa vielä tarkemmin huomenna, ennen ku lähtee Tukholmaan johonki ortopedien kokoukseen. ”

”Onks se joku lekuri, vai?” utelee Piija.

”Joo-o, on. Se on töissä Hesassa. Jossain sairaalassa. Et sä nyt muista, mä tapasin sen täällä, kun niillä oli joku konferenssi parisen kuukautta sitten. Nyt se on ollut jonkun aikaa täällä. Sillä on joku homma meneillään täällä sairaalassa.” Pirita puhua pulputtaa vuolaasti.

”Nukutaan nyt, muutenkin aamu tulee liian pian. Mitenkä meinaat läpäistä huomisen tentin? kysyy Piija, mutta vastausta hän ei enää saa.

Aamulla Piritalle on viesti koulun aulassa. Kymmenkunta punaista ruusua läpinäkyvässä sellofaanissa ja kortissa hehkuvan punaisin kirjaimin ”Pirita, rakastan sinua.P” Rakkaus hehkuu. Se saa ihmiset säteilemään. Se saa unohtamaan arjen.

Piritan ja Peterin odotettu ensimmäinen viikonloppu Hailuodossa on haaveiden täyttymys. Muistoksi kauniista hetkistä ja kiireettömästä yhdessäolosta Pirita saa sormuksen.  Ei se ole kihlasormus, mutta sormus kuitenkin. Ja vieläpä kaunis. Se saa paikkansa Piritan oikean käden nimettömässä.

 Töiden vuoksi Peter on taas enimmän ajan Helsingissä. Hänellä on siellä tiivis työprojekti menossa. Pirita mielii kuitenkin soittaa Peterille. Kummallista, kuinka hän on unohtanut pyytää puhelinnumeroa. Ehkäpä siksi, että Peter on soittanut hänelle lähes joka ilta, eikä hän lainkaan.

”No, etsi numero luettelosta ja soita, niin luulisi tuskan helpottuvan!” kiusoittelee Piija. Häntä harmittaa hiukan, kun ystävää ei innosta enää heidän yhteiset juttunsa. Siitä paikasta Pirita tempaa puhelinluettelon ja alkaa etsiä kiihkeästi kaipaamaansa numeroa. ”Sju..Sjun..Sjunst. Voi pirulainen, ei täällä ole Peterin numeroa!” hän parahtaa viimein.

”Ei vai?” Piijakin tulee ihmettelemään.” Oot sä varma, miten se nimensä kirjoittaa?” Kirjoittaako se loppuun ..stedt vai ..sted?  Pitäisikö  kysyä numerotiedustelusta?” Samassa soi puhelin ja arvata vain saattaa, kuka saa puhelun! Siihen unohtuu numerotiedustelut siltä erää.

Viikot kuluvat. Ne päivät ovat huippujuhlaa, kun Peter soittaa ja vannoo rakkauttaan tuntitolkulla.

Juhannukseksi pari suunnittelee yhteistä kivaa  Kemijärvelle, missä tytöt viettävät muuten työn täyteistä kesää työskennellen sairaalassa ja asuen yhteistä kämppää.

Hyvissä ajoin Pirita ryhtyy kehittelemään juhannukseksi yöpaikkaa Piijalle,jotta rakastuneet saisivat kuherrella ilman kolmatta pyörää.

Alkukesän viikot kuluvat nopeasti. Juhannus lähenee ja odotus sen myötä tiivistyy. Työvuorojen mukaan molemmat opiskelijatytöt ovat työssä pyhien ajan. Se tietää  tiukkaa ohjelmaa Piritalle! Vaativaa työtä 8 tuntia päivässä ja loput 16 tuntia tiivistä seurustelua Peterin kanssa.

Sitten tulee juhannus. Ja Peter tulee. Suurimman osan ajasta pariskunta kuhertelee kahdestaan. Ihanaa, että  Piija on illan ja yönkin ystävien kesämökillä. Hän viihtyy siellä paljon paremmin, kun kolmantena seurassa, missä häntä ei kaivata.  

”No? Miks sä tänne yksin tulet? Onkos Peter häipynyt?” Piija tenttaa, kun Pirita ilmestyy yllättäen mökille. Toinen on kuitenkin melkoisen harmistunut kertoessaan, miten Peterille oli tullut soitto töistä Hesasta ja hänen oli täytynyt lähteä välittömästi.

Tavallisesti niin kaunis Pirita näyttää haamulta. Mustat silmänaluset valvomisesta ja silmät itkusta punaiset ja turpeat.

Juhannus ei jätä hyvää mieltä, mutta korvaukseksi siitä Peter on esittänyt Piritalle kutsun tulla luokseen Helsinkiin syksyllä, ennen uuden lukukauden alkamista. Ystävätärkin olisi tervetullut, sillä isossa lukaalissa on tilaa riittävästi.

”Muistitko kysyä osoitetta? kiusoittelee Piija keventääkseen tunnelmaa. ”Älä viitti. Se tulee assalle vastaan tietenkin”, silminnähden harmistunut Pirita tokaisee ja jatkaa: ”Sain kyllä osoitteen!”

Kesä lähestyy syksyä eikä Peteristä kuulu mitään. Ei tule kukkalähetyksiä, eikä puheluita. Täytyy jo kyseenalaistaa  Hesan reissukin.

Kesätyöt loppuvat ja pian on käsillä lähtö opiskelukaupunkiin. Piritalta menee läksiäisilta  itkuksi. Muutaman tuopin jälkeen hän ensin uhoaa, mutta pikkuhiljaa uho vaihtuu surkeaksi itsesääliksi.

”Kerro, hyvä ihminen, mitä oikeastaan juhannuksena tapahtui. Ilmeisesti jotain meni pieleen, vai?  Kait sä voit kertoo? Kihlauksesta ei puhuttu, vaikka sä luulit jotain sellaista vai? Oot sä raskaana? Piija yrittää saada toista avautumaan.

”Peteriltä tipahti silloin ajokortti lompakosta. Silloin jussina kartsalla. Se ei huomannu enste sitä ollenkaa. Mä nostin sen lattialta. Ja arvaa mitä?  Ehdin vilkasta, eikä siinä ainakaan ollu Peterin nimi! Joku Järvi tai jotain siinä luki.” Päästessään jutun alkuun Pirita kertoo tapahtumat vuolaasti. 

”No, mitä sä luulet, kenen ajokortti se oli? kysyy Piija.

Hetken hiljaisuus. Pirita näyttää säälittävältä ja ehkä hämmästyneeltäkin. Hän on hiljaa, niiskuttaa vain silmät kyyneliä täynnä.

”Voi jestas sun kaa! Rakastunut, toope nainen, yritä olla realisti!” saarnaa Piija. Rakkauden huuma on sulattanut Piritan päästä kaiken, millä ajatellaan! Hän alkaa vain vetistellä entistä vuolaammin.

Uusi lukukausi on alkanut. Piritalle ei maistu opiskelu eikä häntä innosta kavereidenkaan seura. Peter on pysynyt poissa, mutta Pirita jaksaa yhä uskoa hänen  ilmestyvän joku päivä Mersuineen ruusukimpun kanssa.

Niin tapahtuukin.  Peter soittaa ja Pirita on taas seitsemännessä taivaassa. Kuin taikaiskusta Piritan  maailma muuttuu. Hän herää taas eloon.

”Kuule, Peter on ollu onnettomuudessa. Se on ollu Tukholmassa sairaalahoidossa. Ajattele, sille on porattu kalloon reikä! Se on ollu kauan tajuton. Ajattele, ja mä luulin vaikka mitä. Tai oikeastaan sä luulit!” Pirita livertää.

 Ja mikä parasta, Peter on tullut Piritan opiskelukaupunkiin. He sopivat ravintolaillan  puhellakseen enemmän. Arvata sopii, ettei Piritalla ole mitään päälle pantavaa näille  treffeille. Onneksi on muutama tunti aikaa hankkia uudet lumokuteet. Kiireen vilkkaa ystävykset rientävät ostoksille.

”Voi, perhana, Piija, kato tota autoa! Tota kun menee tohon rautakaupan parkkiin.  Toi auto on Peterin  mersu! Kato nyt, joku nainen ratissa!  Tunnet sä?” Pirita on äimänä.

”Muistat sä rekkaria? Onks se varmana Peterin auto? innostuu Piija.

Lähemmäksi tullessaan he tunnistavat ajajan Järven Sinnaksi, joka on leikkausosastolla töissä. Moikataan puolin ja toisin.

Piritan sisuksissa myllertää, muistaako hän sittenkin rekisterin väärin. Piija pohtii myös tilannetta ja yhteistuumin tytöt päättävät kysyä autorekisteritoimistosta, kenelle kyseinen auto kuuluu.

 Auto on rekisteröity Perttuli Järven nimellä.

Piritaa helpottaa se tieto, vai helpottaako kuitenkaan. Mieleen muistuu kohta tuo kesäinen ajokorttijuttu. Jotenkin nämä palaset voivat nivoutua yhteen.

Kiireesti tytöt työntyvät taas pieneen puhelinkoppiin. Nyt soitetaan puhelinnumerotiedusteluun. Piritalle on tärkeää saada osoittaa itselleen ja tietenkin myös Piijalle, että hänen Peterinsä asuu Helsingissä.

”Voinko saada Peter Sjustedin osoitteen ja puhelin numeron. Sukunimen lopussa on d, niin kuin daavid, eikä dt, kiitos.”  Pirita selvittää hiukan aran oloisesti.

”Hetki vielä. Siis Peter Sjusted. Mainitsemallanne  nimellä ei ole   osoitetta Helsingissä eikä löydy myöskään puhelinnumeroa.”

Pirita pistää luurin harkitun hitaasti paikoilleen. Tuntuu kummalliselta. Joku mättää taatusti. Hän kaivaa kukkarostaan lapun, jossa lukee Peter Sjusted  ja osoite A. Kiven katu 297 P 97 .

Pirita soittaa tyrmistyneenä tiedusteluun uudelleen. Hänen sydämensä tykyttää tuhatta ja sataa, kun hän kertoo kohta Piijalle, että taloa 297 ei ole olemassakaan. Katu loppuu jo paljon aikaisemmin! Peterin osoite on siis huijausta!

Vollotuksesta ei meinaa tulla loppua lainkaan. Viimein Pirita ryhdistäytyy ja alkaa selata jälleen puhelinluetteloa  kuumeisesti. Piija näkee olan yli, miten Pirita valitsee vapisevin sormin numerot, jotka ovat  Järvi Perttulin.

Piritalle vastataan. Tuttu ääni sanoo luuriin, ”Järvi.” Taustalta kuuluu pienten lasten ääniä. Pirita sulkee silmänsä katkaisten samalla puhelun  ja kyyneleet valuvat solkenaan suljettujen silmäripsien alta. Hänen maailmansa särkyy. Kertaheitolla Peteristä tulee kupla, joka hajoaa. Häntä ei ole enää, eihän häntä ole oikeasti ollutkaan.   

Muuan syksy saimme ystäväperheeltä kaksi suurta kurpitsaa. Kiireiltäni en ennättänyt kuitenkaan tehdä niistä  pikkelssiä, vaikka alun perin niin ajattelin. Oikeastaan ehdin jo huolestua, mahtavatko mennä piloille, ennen kuin saisin puhtia niiden säilömiseen.

Eipä hätää. Lasten suusta tulevat usein hyvät ideat, niin kuin nytkin.  Kaksitoistavuotias Jussi tuli koulusta posket innosta hehkuen. Heillä oli ollut puhetta Halloweenistä ja kaikenlaisesta siihen liittyvästä. Hän halusi itselleen  kurpitsat.

Arvasin kyllä, mitä noille kullankeltaisille palloille oli tapahtumassa. Loppujen lopuksi  kuori oli niin kovaa, ettei nuori mies yksin saanut veistettyä niistä päälakea pois, ei tehtyä silmien reikiä, ei suu- eikä nenänreikiä. Sivusta katsellessa rupesin itsekin kiinnostamaan noista muhkeista kurpitsoista, joihin pistettäisiin tuikut palamaan. Mielessäni jo näin ne pihan katseen vangitsijoina Halloweenijuhlan aikaan.

Rupesin kovertamaan yhdessä Jussin kanssa kurpitsoja. Työhön tarvittiin todella sahaa ja kirvestä. Haettiinpa  isän puutyökalujen joukosta kovellinkin. Suurella vaivalla saatiin kurpitsat lopulta tyhjiksi. Niistä tuli melko identtiset ja lopputulokseen oltiin oikein tyytyväisiä. Kaikki reiät oli kutakuinkin kohdallaan ja suuaukoista törrötti muutama hammas, niin kuin asiaan kuului.

Alettiin odotella pimeää. Tykkäsimme koekäyttää kurpitsanaamat tuoreeltaan. Pihasta etsittiin niille edustava paikka, josta ne varmasti näkyisivät joka puolelle.

En kehdannut heittää kurpitsalihaa hukkaan, vaan paloittelin kuutioiksi ja keitin kaikessa kiireessä purkkeihin. Reseptiä en toki enää muista.

Sopivasti touhutessa ehti ilta hämärtyä. Kuin tilauksesta meidän pihalampustamme oli palanut polttimo. Aina parempi, nyt kurpitsalyhdyt näkyisivät

 vieläkin upeammin.

Olimme varsinainen lapsi ja äiti- tiimi työntouhussa ja voi, miten meillä oli hauskaa.  Yhdessä pistimme kynttilät kurpitsoihin ja lakit päälle. Näky oli aivan hurja. Oikeastaan karmaiseva, kuin suoraan kauhuleffasta, vaikkei vielä ollutkaan pilkkopimeää.

Kotiaskareita riitti pitkän iltaa. Tarkoitus oli myöhemmin lämmittää pihasauna. Haettiin puut liiteristä ja pistettiin kiukaan alle tuli. Tuotiin vesisangot ulos täytettäviksi ja saunaan vietäviksi.

Pihassa riitti kulkua ristiin rastiin. Aina ohi mennen tuli vilkaistua kurpitsanaamoja ja ne muuttuivat koko ajan pelottavimmiksi. Niistä tuli kammottavia! Liekit loimottivat päiden sisällä ja  ne muuttuivat aina vaan elävämmän  näköisiksi.

Kun isä tuli iltavuorosta kotiin, hän ihmetteli, miksi ovi oli lukossa ja talossa hiiskumaton hiljaisuus. Äiti ja poika löytyivät nukkumasta saman peiton alle käpertyneinä. Sauna oli kylmänä, sillä puut olivat jääneet lisäämättä. Vesiastiat ulkona tyhjillään. Halloween taiteilijoiden mielikuvitus oli tehnyt tepposet Hallowenhenkeen.

Nuo kurpitsat loistivat vain yhden illan. Ne rikottiin seuraavana päivänä ja heitettiin kompostiin ennen varsinaista Halloweeniä. Kurpitsakuutiotkin jäivät syömättä, jotenkin tuntui, että niissä maistui tai ainakin muistui Halloween!

Huoneessa on vielä lempeä hämärä. Tälle aamulle herätyskello ei ole vaatinut heräämistä, vaan Aimarii saa alkaa päivänsä pehmeästi. Hän on jo valveilla ja antaa silmien totutella aamuiseen hämyyn samalla kuunnellen kodin hiljaisuutta. Selma- koira on valppaana huomannut emännän olevan hereillä. Malttamattomana se odottaa jotain merkkiä päästä toivottamaan hyvän huomenen. Kun hiljaisuus jatkuu, koira ei kestä sitä, vaan tulee tökkäämään kylmän ja kostean kuononsa Aimariin naamalle. Nopeasti se ehtii vielä lipaista koko naaman märäksi kuin kysyen, joko olet hereillä?

”Hyvä on, pääset koht´sillään ulos!” lupaa emäntä noustessaan. Selma saa halit ja huomen rapsutukset korvallisille ja sitten lähdetään ulos. Ovella  tulee vastaan lokakuinen kirpeä ulkoilma. Kevyesti se puhaltaa kasvoille ja herättää Aimariin lopullisesti. Päivästä on tulossa todella kaunis, mutta mitä kaikkea se tuokaan tullessaan.

Pian kahvinkeitin alkaa porista ja vasta nyt Aimarii näkee lappusen tuvan pöydällä.  ”Muista kultaseni, tänään on avantouinti Palin mökillä, vaikkei vielä jäätä olekaan! Vesi on ainakin hyisen kylmää. Tehdään, kuten sovittiin. Hyvää vapaapäivää! Hesusi.

Niinpä. Niinhän se oli. Palin perheen kanssa oli sovittu tämän iltapäivän ohjelmasta. Aimarii on luvannut  sauvakävellä jo edeltä käsin mökille auttamaan siellä saunan  lämmittämisessä. Hesun on määrä tulla töistä suoraan, vain poiketa ensin kotoa  hakemassa Selma. Kaikki  sen tietää, ettei Selman kanssa voi harrastaa sauvakävelyä, eikä Aimarii ota sitä seurakseen nytkään. Ne on vallan erikseen, nuo koiralenkit!

Päivä valkenee ja on todella aurinkoinen. Aimarii huomaa sen vilkaistessaan joskus ulos kirjoittamisen lomassa. Pikkulasten lorujen riimittely on niin kiehtovaa puuhaa, että aika  ja askareet tahtoo väkisinkin unohtua. Helposti ajantajukin häviää. Ajatus vain ikään kuin pysähtyy, kun sormet eivät naputtele. Yht´äkkiä Aimarii huomaa olevansa tiheässä kuusikossa. Näky silmien edessä on niin toden tuntuinen. Hän siis  istuu tuolilla tietokoneensa edessä ja on kuusikossa! Puut ovat korkeita ja tiheässä. On varmaan iltapäivä, koskapa hiukan hämärtää. Taivas yläpuolella näkyy tumman sinisenä ja auringon valo tulee matalalta kuusten oksien lomasta. Aimarii räpäyttää silmiään, mitä kummaa hänelle oikein on tapahtumassa. Näkymä ei häviä kuitenkaan heti pois. Maa on kivikkoinen ja täysin pehmeän, vahvasti vihreän sammaleen peitossa, siis kivetkin ympäriinsä ja kaikki puut ovat isoja, vanhoja, naavaisia kuusia.

Nyt Aimarii tuntee väristyksiä ja samassa hiljaisuuden rikkoo Selmat haukut ulkoa. Näky on poissa. Olo tuntuu kummallisen epätodelliselta.

Selma tulee touhottaen sisälle ja samalla Aimarii unohtaa kokemansa. Sopivasti koira havahduttaa arkeen ja kirjoittaminen on lopetettava, sillä pitemmän päälle kiire olisi  saattanut  yllättää. Talo pitää lämmittää ennen lähtöä, myös jotain syömistä on laitettava. Ainakin koiralle tulee antaa ruokaa.

Tuumasta toimeen! Aimarii pohtii vielä liiteristä puita hakiessaan omaa aikatauluaan  Matkaa mökille kertyy ehkäpä 15 kilometriä ja se tarkoittaa sitä, että aivan koht´silleen tulee laittautua matkaan.  Reippaasti sauvojen kanssa kävellen menee varmasti  1,5 tuntia  ehkä enemmänkin. Treffit Palin Marien kanssa on klo 15 mökillä ja Hesu ehtisi sinne tuntia myöhemmin. No, kyllä tässä ajallaan ollaan tulossa.

Tuli vain tuvan uuniin heti ja sitten pakkaamaan kassi Hesulle valmiiksi. Sen hän ottaa kotoa mukaansa, kun hakee Selman. Uuniin tulta sytyttäessä ja sen liekkejä katsellessa Aimarii näkee taas jyhkeän kuusikon, nyt ikään kuin tulen sisällä.  Näky toistuu tismalleen samanlaisena, tunnelmaa myöten. Se ei pelota, mutta on kerrassaan outo. Pyyhkeitä ja sampoota hakiessa ja harmitellessaan taas kerran, missä kummassa uikkarit ovat ja oudot näyt unohtuvat. Aika rupeaa käymään vähiin, mikäli Aimarii haluaa ehtiä mökille sovitussa ajassa. Sen hän huomaa itsekin laittaessaan uuninpeltejä kiinni. Voi kamala, kello tulee kohta kaksi! Taidankin olla hiukan myöhässä, apua!

Hätä ei ole nyt tämän näköinen. Vaikka Aimariin pääkopassa on ajatusten sekamelska, niin kirkkaasti nousee esiin yksi oivallus ylitse muiden. Hän päättää lähteä mökille oikopolkua pitkin. Kerran, vuosia sitten hän muistaa kulkeneensa sen reitin Hesun kanssa, kaipa se polku on siellä vieläkin.

No niin, kaikki tärkeät on kassissa ja kassi pöydällä. Hesun on pakko se siitä huomata. Aimarii  kirjoittaa vielä kiireissään  muistilapulle. ”Hesu! Tuli kiire. Oikaisen metsän läpi suoraan. Menen sitä polkua, mitä silloin kerran. Muistatko? Aimarii ”

Ulko-ovea sulkiessa ajatus kännykästä juolahtaa mieleen. Aimarii palaa takasin hakemaan puhelinta. Voi itkujen itku, akku on  tietenkin tyhjä. Nokkelana naisena hän pistää kännykkän latautumaan ja ottaa Hesun kännykän pöydältä taskuunsa. Vaivautuupa vielä kiireissään mainitsemaan siitäkin muistilapulle. Tässä vaiheessa Aimariin mieleen palaa jotenkin ne päivälliset, pari outoa aistiharhaa. Hän ei kuitenkaan vaivaudu pohtimaan niitä nytkään sen enempää.

Pian Aimarii kävelee sauvojensa kanssa reippaasti kohti oikopolun alkua. Kylläpä lokakuun loppupuolen päivä voi olla todella kaunis. Toistamiseen sitä täytyy ihastella. Tosin tuulee kovasti, muttei se lainkaan haittaa näin vauhdikasta menoa. Sauvat heilahtavat rytmikkäästi ja fiilis tuntuu oikein hyvältä.

Muutama kilometri alkumatkasta on tuiki tuttua metsätietä, jota on kerta kaikkiaan ilo kävellä. Samalla voi vielä ihailla syksyn viime värejä.  Kyllä aamupäivän monen tunnin kirjoittamisen jälkeen ulkoilu virkistää. Pian  Aimariin täytyy tarkkailla maastoa huomatakseen oikopolun alun. Hän on noussut  harjanteelle ja yrittää katsellaan löytää kauempaa niiden pikku lampien sineä, joista keskimmäistä kohti hänen  täytyy suunnata. Mitään ei näy, vähän huonosti erottuu maastosta  polkukin. Nyt pitää olla tosi tarkkana, ettei vaan  eksy!

Ajoittain Aimariin on helppo havaita polun pohja, toisinaan sitä voi vain arvailla. Suunnan hän ottaa harjanteelta tiukasti suoraan alas notkoon. Maisema on kovasti kivikkoinen ja melko jyrkästi laskeva, kuitenkin sauvojen kanssa on mukavaa liikkua. Pikapuoliin tienoo muuttuu alavammaksi ja samalla märäksi. Muistin sopukoissa on mielikuva juuri tämmöisestä maastosta, joten hyvin menee, vauhtia vaan lisää.

”Onpa isännät tehneet metsätöitä!” suunnistaja harmittelee mielessään, kun puuta on pitkin poikin maassa solkenaan. Kulkeminen rupeaa käymään hankalaksi, väliin melko mahdottomaksi. Eteneminen on  aivan sik-sakia hetkittäin. Aimarii vilkaisee välillä kelloa. Se on  nyt viisitoista!!  Onneksi sitten näkyy pilkahdus vedestä, kaipa tästä kunnialla selvitään. Tyrmistys on kuitenkin suuri, kun lampi osoittautuu vääräksi. Ranta näkyy ympäriinsä, eikä mökin mökkiä ole havaittavissa. Tämä on niistä kolmesta lammesta pienin, mutta onko mökkilampi nyt sitten tämän oikealla vaiko vasemmalla puolella?  Kaikkialla näkyy vain metsää. Tilanne on umpisolmussa ja kerrassaan hirveä. Aimarii pistää kaikki harmaat aivosolunsa miettimään, mikä lampareiden järjestys oikein on? Kiireesti hän nousee lammen  vastapuolista harjua ylemmäksi ja suuntaa hiukan vasemmalle. Pitää kompuroida jälleen metsätyö- koneiden jättämän karkean jäljen yli. Sitten se tapahtuu! Aimarii seisoo juuri sellaisessa vanhassa kuusikossa, minkä hän on nähnyt päivällä kaksi kertaa. Maata peittävä sammal on tismalleen saman näköinen ja aurinko paistaa juuri samalla tavoin  alhaalta ja suoraan taivaalle katsottuna näkyy vain kuusten tuulessa huojuvia latvoja, kuten näyssäkin. Nyt täytyy hieraista silmiä. Kuinka tämä voi olla mahdollista? Mikä tämä paikka on? Onko Aimarii todella eksynyt vaiko joutunut omien kirjoittamiensa lorujen maailmaan? Totta ainakin on tuulen humina, muuten hiiskumaton ylväs luonto. Tuskan hiki rupeaa sekoittumaan muutenkin kasvoilla valuviin hikikarpaloihin.

Rauhallisuus on valttia, niin ainakin sanotaan.  Hämärä alkaa tulla vasta reilun  tunnin päästä, joten ei tässä hätää ole. Kauempaa alkaa kuulua metsäkoneiden ääntä, tietenkin pitää suunnata sinne. Vaistomaisesti vauhti lisääntyy äänen suuntaan ja kohta näkyy tukkilastissa oleva kuorma-auto.  Ilo loppuu vain lyhyeen, sillä auto lähtee ennen kuin Aimarii saavuttaa sen. On tässä ainakin metsäautotie ja varmasti se johtaa jonnekin.  Hiki valuu edelleen pitkin kasvoja ja vaatteet ovat liimautuneet ihoon kiinni. Prrrr..pr… puhelin soi.  Aimarii vastaa. Soittaja on Palin Mats, joka kysyy, tuliko joku este saapua mökille, kun ei näy?” No, niinkin sen voi sanoa. Este ja este, pariin tuntiin ei ole muuta ollutkaan!” Hetken Mats luulee, että Aimarii tuleekin Hesun mukana. ”Voi taivas, ei tää juttu ihan niin ole. Hesu on varmasti kohta siellä. Mutta minä en lainkaan tiedä, missä olen! Kolmatta tuntia olen ollut jo tulossa !” parahtaa Aimarii luuriin. ”Joku metsäautotie tämä on, mutta missä, ei havaintoa! Ei tässä kuitenkaan mitään hätää, voimia riittää, eikä ole pimeää vielä. Varmasti tämä tie johonkin tuo.  Soitan, kunhan tunnistan paikan, jos joku viitsisi sitten lähteä hakemaan minut. Vartoilkaa rauhassa vaan. Ja saunokaa ja uikaa. Ei tartte huolestua. Heippa!” puhelee Aimarii Matsille tavallaan ikään kuin lohduttaen ja rohkaisten itseään.

Sitten kuuluu hurinaa. Autoja! Ja tuolla näkyy maantie, mutta mikä maantie ! Aimarii ryntää riemuissaan juoksuun. Maantielle tullessaan hän ei todella hetkeen tiedä, mille tielle on tullut. Eipä voi ketään soittaa hakemaan, jos ei osaa sanoa, mistä pitää hakea?? Totta todellakin. Nyt on vaan pysäytettävä seuraava auto ja kysyttävä, missä ollaan. Voi räkä, että nolottaa!

Paikalleen ei kannata jäädä, mutta kumpaan suuntaan pitäisi jatkaa. Pakko on tehdä valinta, joka sittemmin osoittautuu pian vääräksi. Vihdoin tuolla näkyy tieviitta, jossa lukee ihka tuttu nimi. Ei voi olla totta! Ei voi! Aimarii  tunnistaa  paikan. Hän on kulkenut liki täyden ympyrän. Siihen kohtaan, mistä Aimarii poikkesi oikopolulle, on nyt vajaa kilometri tietä myöten. Lähes täydellinen ympyrä. Voiko tällaista  tapahtua oikeasti, eikä vain  vitseissä? Eli, miten se onkaan? ” Ympäri käydään ja yhteen tullaan.”

Pitää soittaa Hesulle. Aimarii kaivaa kännykän taskusta ja rupeaa etsimään näppylöitä. Siitä ei tule mitään. Silmälasit on hetkessä sumeat, eikä enää yhtään nimeä tai numeroa erotu puhelimen taulusta. Hän yrittää kuivata lasejaan tuulipuvun helmaan, mutta kaikki vaatteet ovat liian kosteita, eikä siitä apua tule. Täytyy yrittää muistella, missä paikassa pikavalintoja oma numero on ja yrittää osua oikeaan.

Toistamiseen soittoyritykset epäonnistuu. Pitääkö tässä jäähdytellä itsensä kylmäksi, etteivät lasit huurustuisi, vaiko vain juosta ripeästi kotiin soittamaan. Autoja tulee ja menee ohitse, mutta Aimariilla ei tule mieleenkään enää pysäytellä ketään. Sitä vastoin nyt on turvauduttava ajatuksen voimaan. Hän keskittyy askeltaessaan yhä  voimakkaammin Hesuun ja koettaa sulkea maiseman, muut ajatukset ja orastavan kiukun tunteen syrjään. Päästä lähtee singnaali:” Hesu, soita! Hesu, soita!”  Seauraavan vartin ajan Aimariin  päässä on kuva vain Hesusta ja monotonisesti kaksi sanaa. Tällä hetkellä hänen maailmassaan ei ole mitään muuta. Ja puhelin soi! Hesu soittaa ja kysyy välittömästi: ”Niinkö siinä lapussa luki? Niinkö me sovittiin? ” Vaikutti jotenkin harmistuneelta, kun pikemminkin olisi voinut olla hyvillään, että Aimarii ei eksynytkään tai eksyi oikeastaan sen verran, että ottaisi opikseen. Hesu tietää ettei Aimarii tätä kauan muista, paitsi seikkailutarinana. On vain ajan kysymys milloin hänellä on seuraava sankarirooli selvitellä Aimariinsa jostain pälkähästä.

Paleilla oli ystävällisesti pidetty saunaa vielä lämpimänä, että eksynyt lammas pääsee myös löylyihin ja verryttelemään näin jäsenensä taas vetreiksi. Jaloista löytyy viisi rakkulaa! Eipä ihme, sillä kartan mukaan kilometrejä kertyi oikopolulla noin parikymmentä. Saunasta uimaan mennessä Aimarii pohtii  katsellessaan vastarannalta kohoavaa  metsän rinnettä:” Juuri tuonne olin tulossa. Juuri tuolta ajattelin huutaa hei..heit Palin Marielle. Mikä meni vikaan?”

Uiminen jääkylmässä vedessä tekee hyvää. Mutta aina vain katse tahtoo vangita vastarannan jyhkeät kuuset. Onko se sama kuusikko kuitenkin? Sammalmatto alla? Aurinko on jo niin alhaalla, että vain metsän silhuetti näkyy eikä kohta sitäkään.

Tuo vapaapäivä säilyy muistissa iät ja ajat. Aimariilla ei ole selitystä  näkemäänsä eikä kokemaansa. Uni ei illalla tahdo tulla, ehkei se halua viedä Aimariita uudelleen tuohon kummalliseen erämaan kuusikkoon. Tai Aimarii ei halua unen tulevan juuri samasta syystä.

Liki parikymmentä vuotta sitten ostimme vanhan maatalon. Silloin oli kova innostus kaiken sorttisten napernaattien viljelyyn oman leipätyön lisäksi. Varsinkin valkosipulia istutettiin ensimmäisenä keväänä ikävään asti.

Aikanaan syksyllä alkoi sadonkorjuu. Teimme kaupat tuhannesta valkosipulista. Letteinä! Vieläkään en ymmärrä, miksi ryhdyttiin lettikauppoihin, nipuissakin olisi ollut tarpeeksi puuhaa. Eihän edes osattu letittää. Ei ollut konsti eikä mikään nostaa tuhatta sipulia pellosta kottikärrylle. Sen verran kylmää kuitenkin oli, että sipuleiden pesu ja juurien leikkaaminen kävi jo työstä. Sormet tykkäsivät kylmästä huonoa ja työkalut tylsyivät yhtenään multaisista juurista. Hauskuus alkoi haihtua tipotiehensä.

Vihdoin oli edessä, isolla pöydällä komea kasa upeita valkosia, aromikkaasti tuoksuvia sipuleita naatteineen. Pakko niiden kimppuun oli käydä. Lettejä ei kumminkaan meinannut syntyä, ei sitten millään. Sanomista tuli kiivaaseen tahtiin puolin ja toisin, mutta eihän se letitystä auttanut. Harjoitteluksi meni monta monituista sipulia. Varret katkesivat ja lettiin kelpaamattomien määrä sen kun kasvoi. Tosi vaikeaa! Vieläkään en tiedä, miten aivan oikeaoppisesti valkosipuliletti aloitetaan enkä miten se lopetetaan. Monta mallia väänettiin niin sanotusti rautalangasta ja luulenpa, että tuon ensimmäisen tilaussatsin joka ainoa letintekele oli uniikkiyksilö.

Toimitusaika meni tiukoille, mutta ei ylittynyt. Pihassa leijui vahva valkosipulin tuoksu, sillä sipuliletit roikkuivat viimein niille varta vasten tehdyssä telineessä. Näky oli myös upea, monta kymmentä lettiä odottamassa noutajaansa. Homma oli meille rankka. Muistan, kuinka pimeäkin ehti ja niinpä vain viimeisiä sipuleita jouduttiin talikoimaan taskulampun valossa pellolta alkuperäisen rätingin pettäessä.

Tili korvasi vaivannäön. Vai korvasiko kuitenkaan? Toista kertaa ei tullut, kyllä vahingosta viisastui. Loput sipulit menivät pienemmissä erissä. Valkosipuleita toki kasvatettiin jatkossakin, mutta satoa kerättiin paljon leppoisammissa olosuhteissa. Enää tulee tehtyä vain yksi kaksi lettiä, jotka roikkuvat oman tuvan orresta.